Onnellista!

Niin, se Rakas Joulu - lämpöä, rakkautta ja rauhaa sydämessä. Kiitollisuutta.

Yhdessäoloa, muutama sykähdyttävän kaunis kirkkohetki. Joululaulut, tunnelmat.

kaikki hyvin. tai ainakin melkein. 
muutaman nurinkurisen "jouluperinteemme" luovuttaisin ilolla pois kuten huomata aattona jotain tuikitarpeellista sittenkin puuttuvan! ja jonkun raasu-perheenjäsenen joutuvan vielä kauppaan kiireesti viimeminuuteilla ennen joulurauhan julistamista. Vaan osa täydellisyyttä jäi taas - ja saikin jäädä puuttumaan.

Töitäkin. 
Lasten joulurauhan julistus seimen äärellä, aattohartaus, joulusaarna. Tunnelmallisia joulutöitä kauniissa 1460-luvulla rakennetussa kivikirkossa. Keskiajalta asti se on ottanut meidät aattona vastaan ja otti yhä. Se kestää sinunkin, minunkin mahdollisen levottomuuteni. Joulurauha oli tyynesti mukanani. Levollisia jouluilmeitä. Lasten kirkkaaat äänet kun Joulupuu on rakennettu, taas tänäkin vuonna, sittenkin. Voi liikutus. Tuon joululaulun sanat oikeasti päättyvät ....siunaa Jeesus joulumme. Tahdoimme tällä kertaa laulaa sen viimeisenkin säkeistön. 

 

Seimenlapsen luona. Valoa, iloa. Riemullinen joulu, Vapahtajamme syntymäjuhla!

Sitten, kirkosta kotiin. 

 Invataksikyytiä ei saanutkaan rakkaalle nuorukaiselle. Matkakeskus kertoo pahoitellen, kaikki invataksit ovat jo ajossa eikä ns. tolppakyytikään järjesty 4-5 taksifirman otannalla vaikka sitkeästi soittelen. Kuulemma olisi pitänyt tilata vammaisen aaton ajelut jo 19.12. viimeistään. Ahaa kiitos, ensi vuonna muistan. Tollo minä. Suunnittele elämäsi ajoissa. Ennakoi ja arvaa milloin työjoulusi päättyy ja perhejoulusi saa alkaa. Lähden hakemaan ja kuskaamaan poikasta itse kun toinen automme vapautuu perheen neljänneltä (nuoriso)kuskilta. Menemisiä tulemisia, tärkeitä ihmisiä tervehdyskäyntejä, joulutontun toimituksia, hautausmaalla käyntikin. Tässä suurperheessä aina joku tulee ja menee. Ehdimme kaikki takaisin kotiin juuri kotiin parahiksi joulupukin kanssa samalla ovenavauksella.

Kaikki vihdoin kotona. Ja joulurauha sai vallata tuvan. 
Jouluaamun saarnakin oli onneksi sille huomiselle tehtynä -.

  
Papin joululomakin alkoi vihdoin eilen 30.12. Viisi joulujumalanpalvelusta reilussa viikossa, hautaansiunaus, 5 päivystettyä kriisipuhelinvuoroa ja tammikuisen ekumeenisen rukousviikon ennakkovalmisteluja. Väsynyt joulupappi. Onneksi ei tällä kertaa osunut uudenvuoden palveluksia. Lomaaa, vihdoin!

Hietaniemen hautausmaan joulukuusi

Ystäväperhe on kutsunut kylään uutta vuotta viettämään. Ihanaa! Sitä kohti.

 

 Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2015!

Vihdoinkin!

 

 

 Lunta jo kovasti odoteltiin tänne Etelä-Suomeenkin. Jollain kummalla tapaa valkea joulu on enemmän joulu?

 

 Joulumieli, pääsiskö vihdoin sinne asti? Viime viikolla on taas selvitty monesta; kuopuksen crp oli jo huimat 178 eikä lääkäriin vaan päässyt vaikka kuume 39,6 oli noussut takaisin antibioottikuurin aikana. Kahtena peräkkäisenä aamuna soitin lähi-terveysasemalle heti aamu8lta. Takaisinsoittopalvelu. Kaikki ajat ovat jo menneet. Anna Pronaxenia panadolin lisäksi. - En voi kun annoin jo buranaakin suppona. Seuraile.

 

Turhien vääntöjen jälkeen; yksityislääkärille. Ja 250€ kiitos. Heti perään kiireinen tärkeä puhelu lääkäriltä hänen saatuaan labratulokset. Menkää heti Lastenklinikalle! Pojan tulehdusarvo on huimasti yli normaalin (normi: 10 hujakoilla). Nyt 178! Lääkäri kertoo soittaneensa tilanteen Lastenklinikalle, jossa meitä kuulemma osataan jo odottaa. 

 

Huh. Lyhyesti sanoen: Selvittiin lopulta säikähdyksellä ja lääkevaihdolla. Vaan miksi minulla on ihan säikähtänyt olo vieläkin? Ne kuuluisat terveydenhuollot säästöt? (Tarkemmat tulokset tämänkertaisen bakteerin laadusta valmistunevat vasta huomenna, tiedoksemme edes näin jälkikäteen.)

 

Tiukkaa teki molemmille -pikkupotilaalle ja ylihuolestuneelle äidille - kaiken lisänä se, että miehen ulkomaan työmatka osui juuri pojan pahimpiin sairastamispäiviin. Epävarmuuden hallitsemiin pitkiin yön tunteihin.  Ja toki oli se varmasti matkaajallekin rankkaa, huolenkantaminen. Klinikalle mentiin jo yhdessä, mies keskellä yötä parahiksi kotiin palanneena.

Blogissa on ollut syystäkin hiljaista. 

Vaan nyt; vihdoinkin poika on ollut pari päivää jo kuumeeton. Kiitos Luojan.

Ja vihdoinkin lunta! 

Kohti valkeaa joulua!

 

 

 

KUN OLIN PIENI

 

Kun olin pieni

lauloin joulukuusen takana.

 

Kun olin pieni

pidin jotakuta suurta kädestä.

 

Kun olin pieni

näin maassa pikku ötökät.

 

Ja nenässäni tunsin pyryntuoksun:

nyt on lunta ilmassa!

 

                      - Bo Carpelan, Taivaan maalari 1990

                      suom. Kaarina Helakisa

 

 

 

 

Kuudes kerta?

Kuudes antibioottikuuri tänä talvena syksynä meidän perheessä! Kevättä en laske samaan.

Kuopus on saanut niistä 4 - ja sitä myötä lähetteen korvien putkitukseen - ja me vanhemmat kumpikin omamme. Voi huokaus. Olen sairaslomalla vielä huomenna, olo on heikko. Jälkeen tiukastikuumeisen keuhkoputkentulehduksen.

Olisi kiva todeta, että oon nyt sitten sairasLOMAN aikana lukenut roppakaupalla hyvää kirjallisuutta...

- vaan ei, en ole jaksanut! - synttärilahjaksi jo keväällä saamani Tikli (Donna Tarttin Pulitzer-palkittu järkäle) odottaa yhä parempaa hetkeä. Kirja on kyllä hyvä, alkulehdistä sen jo huomasin.

...tai katsonut maratonin hyviä leffaklassikoita - vaan en jaksanut sitäkään, lähinnä nukuin! 

Kunnes Kuopuskin sairastui. Yhä nukuimme, molemmat viekukkain huokaillen ja yskien -
no paitsi tarpeelliset ´huollot´ hänelle lohduttelun lomassa. Työllistetyin sisar hento valkoinen on toki ollut tuo puoliso vahvakuntoinen, selvittyään omasta korvatulehduksestaan ensin. Kummaa tämä. Vaan en ihmettele enää yhtään kun puhutaan antibioottiresistenteistä korvatulehdusbakteereista. Päiväkoti-ikäisten maailmassa ne jylläävät estoitta!

Roppakaupalla sitä lajia siis.

 Tässä kuitenkin iki-ihana Humphrey Bogart hassu Krisse kainalossaan, hmm, edellisellä Lontoon-reissulla tiedätte-kyllä-missä. Edes yhden leffan verran, kiitos. Klassikkoleffa Casablanca ja tuo ulkoisesti kova, kyyninen ja karski mies, sisimmältään herkkä kuitenkin..! (noo hymyiles nyt vähän, Humphrey  ;)

Ajatukset muualle kuin kuumemittariin!

Tämä puolestaan taisi olla brysseliläinen suklaakaruselli, namm!!! muutaman vuoden takaa.

Kuvien myötä mieli kaipasi näistä kipeyden kotinurkista kauemmas. Matkafotoja osui vastaan arkistoista kun jotain muuta etsin - ja pääsispä taas matkalle, vilahtaa mielessä kaiken kuumeilun keskellä! Ja puoliso pääseekin, työ-sellaiselle Berliiniin ihan justiinsa. Onneksi me kotijoukot ehditään nippanappa kuntoon kunnes, jää huoli vähemmäksi molemmin puolin.

Aikamoisen tahmaista elämää tämä perusjuttujen toistuva sairastelu tosiaan on. Olin jo ehtinyt unohtaa perusinfektioiden antibioottikierteet, lähes 20 vuodessa. Vaikeastivammaisella kun oli kuitenkin tuossa välissä vielä omat lajinsa potenssiin kymmenen. Ei näihin verrannolliset. Luunsiirtoineen kaikkineen. Sitä ehti näköjään jo kuvitella pienessä mielessään jokseenkin kepeästi, ylioptimistisesti (?), että niiden jälkeen peruslastentaudit ei tuntuis enää niin rankoilta. eipä! Kyllä se unenpuute vaan on ihan vakio arjentahmaaja, oli syy mikä hyvänsä, pahansa, tahansa!


Vaan ei enempää epikriisejä tähän. Jo joulukuun 13. Kuinka se on mahdollista? Nukuinko viikon? Oli, ja meni. Sancta Lucia! (Perinteestä lisää täälläkin.)

"Taivaalla tähtivyö kirkkaana loistaa, viestiä jouluyön tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus, riemuisa julistus. Kynttilät syttyy, kynttilät syttyy!"

Itsenäisyys

Jaahas.

Viime postaukseni oli melkoisen henkilökohtainen. Harvemmin nähtyä täällä. Varsinkaan pappeudesta en ole juuri aiemmin avautunut. Vaan tällä kertaa ajattelin, että menköön -!

Sain paljon lukijoita. Yllättävää, kerrassaan. Hiukan hämmentävääkin. Enemmän kuin odotin. Kommentteja ja tykkäyksiä puolestaan tuli kymmenittäin facebookin puolelle, jonne linkitin postaukseni omalla nimelläni. 

Kiitos kaikille. Myös täällä blogin puolella lukijoille, kummastelijoille, kommentoijille.

Kiitos myös huolenkantajille. Olen ihan fine.
Ja kirkkokin on varmaan ihan fine. 

Työn ja valvollisuuksien määrää tasapainottaaksemme, kun ei perheessä tunnit lisäänny vaikka miten ne velvollisuudet - mietin vähäksi aikaa osapäiväistä työntekoa. Ei enää ihan 100 %. Miehen työ kun vie välillä ulkomaille. On hyvä että edes joku pysyisi silloin (joskus) kotona. Kevennetään. Ajoittain. Vuorostani minä nyt. 

Sitäpaitsi, kotona on kivaa. Varsinkin näin vapaapäivän iltana!

Onnellista Itsenäisyyspäivää kaikille! Hyvä Suomi!

Vapauteen vie vain yksi tie: olla välittämättä siitä mikä ei ole vallassamme. — Filosofi Epiktetos 55-135 jKr.

Hoosianna! Vai pitäkää tunkkinne...?

Hmm, mitä tänään sanoisi. Olin ajatellut kirjoittaa valoisammin tänään. Olin ajatellut kirjoittaa tästä Albert Einsteinin, tuon kuuluisan älykön sananlaskusta; 

 ..sillä se on mielestäni hyvin viehättävä ja viisas uskontunnustus, credo.


 Onhan adventti ja kirkoissa kaikui Hoosianna. Tehdäänkö tilaa Joulunlapselle, vähitellen, arkeen, kotiin ja elämään, sisimpään? Näitä juttelin sujuvasti vielä perhekerhossa perjantaina. Kuinka rakennetaan vähitellen kotiin seimi, päivä päivältä valmiimmaksi kuin joulukalenterin luukut, avataan sisimmän ovea myös Joulunlapsen saapua. Pala kerrallaan, aasina ollen aluksi. (Kuten erään kollegan saarnasta; Pappi on aasi, joka saa joskus kantaa Kristusta. - On on!)
Ja lampaat, possut, karjaeläimet. Viimeisenä Lapsi, jouluaattona seimeen hellästi, ihmeenä asetellen.

Seimiperinne on alunperin 1700-luvun Italiasta kulkenut meille asti.
 Ja Hoosianna 1700-luvun lopulta Ruotsista.
Vaan ei pysty. Ei nyt pysty. 

Sillä sattumalta: Luen uutisia, suren. Sattumalta kirkkoni natisee liitoksissaan juuri nyt, kun muutos oli jo matkalla.

Vaan nyt. Kirkko kaatuu. Kaatunee? Sanonko mitä ajattelen? Vaikka en ole nyt kovin nicepappi. Otan sen riskin. 

Ellemme me päätä toisin, yhdessä.

Entä onko mielestäsi Helsingin hiippakunnan piispa, nainen, uskonnollinen johtaja, saanut ansaitsemansa määrän myönteistä palstatilaa mediassa? Ajatuksilleen, näkemyksilleen?
Niin, haastatteluja homoteemasta, kyllä. Toistuvasti jopa.

Entä muuta? Teologisia linjauksia köyhyys -teemasta, ajatuksiaan globaalivastuusta, ilmastonmuutoksen uhasta, ajankohtaisista ilmiöistä, seurakuntarakenteiden muutoksista? Näistä, joista tiedän hänellä olevan näkemyksiä. 

Mutta niitä he eivät halunneet kuulla.

Niin, mitä piispamme ajattelee? Mihin hän meitä seurakuntalaisiaan, nykyhelsinkiläisiä rohkaisee? En tiedä. Lehdet eivät kerro. Enää mistään muusta kuin sukupuolineutraalista tulevaisuudestamme.

Nainen, piilotetaan. Nainen, ole hiljaa.

Mitä tahansa tapahtuukin, erotaan kirkosta. 
Homovastaisuus vallalla, erotaan kirkosta. Ajankohtaisen kakkosen homoilta.
Homomyönteisyys vallalla, erotaan kirkosta. Eduskunnan päätös tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Erotaan valtiosta.
Erotaan Jumalasta. 
Erotaan nyt ainakin kirkosta, hemmetti!

Hän on onnistunut tavoitteessaan hienosti. Onnitteluni, Petri. 
Hän edustaa kuuluvasti ja näkyvästi niitä 1983 ihmistä, jotka kuuluvat Vapaa-ajattelijain liittoon. Yli 4 miljoonan ihmisen ääni, yhä kirkkoon kuuluvien, on mediassa joltisestikin pienempi. Miten se on mahdollista? 

Pitääkö kuunnella hiljaisiakin ääniä. Niitä jotka yhä pysyvät kirkon jäseninä?

En tiedä. En oikein kuule mitään...? 
Olen tänään vain masentunut ja äärettömän surullinen.  (Tosin, se voi johtua siitäkin, että niin toissapäivänä kuin eilen lauantaina olin hautaansiunaamassa, jälleen. Suru jää usein mukaan toviksi kulkemaan. Surumielisyys, myötätunto.) Viime yönä en saanut oikein unta; kuopus on nukkunut korvatulehduksensa jälkeenkin yhä huonosti. Se yö 39.7 kuumeessa hiljattain jäi vielä jotenkin ´päälle´ meille kaikille. Ja aamulla, jälleen töitä. Heihei kotiväki. "Älä äiti mene taas töihin", jää kaikumaan taakseni ovella, vetoavalla lapsenäänellä.

Kirkosta on eronnut tänäkin armon viikonloppuna, Hoosiannan kaikuessa taustalla,  yli 10 000 ihmistä.

Lainaan tähän - anonyymisti - erään pappiskollegani fb-päivityksen:
"Tänään ihmettelen, olen ihmetellyt jo pidempään, nimittäin ihmisten suurta halua tehdä asioista mustavalkoisia, oikeita ja vääriä. Kirkolla on ollut monta ääntä ja monta mielipidettä alusta asti. Tulkinta uskosta on aina elänyt ajassa ja suhteutunut ihmisten olemisen ja elämisen tapaan. Joskus se on tapahtunut kipeästikin. Nyt tunnen kipua niistä, jotka mustaavat mielensä ja syytävät pettymystään ympärilleen aivan kuin olisi kaikki järki ja lähimmäisenrakkaus hävinnyt mielestä Sen äänestyksen myötä. Ehkä sitten on parempi että menette sinne missä ei tarvitse sietää muita, jos se teitä lähtijöitä helpottaa. Itse iloitsen siitä, että kirkossamme on johtajia, jotka uskaltavat mennä eteenpäin, keskustella ja etsiä uskosta ajassa ja ihmisten kanssa elävää tulkintaa. Olkoon jatkossakin niin, että kirkollamme on monta ääntä tai väriä kuin sateenkaaressa ja rohkeutta rakentua armossa & anteeksiannossa, ei epäilyksessä ja tuomitsemisessa. Peace, love and understanding!"



- Älä äiti mene enää töihin?

 **************************************
HEMMON KIRJEITÄ JUMALALLE TAHI JOULUPUKILLE 

Pienenä uskoin jumalaan ja joulupukkiin.
Nyt en enää tiedä mikä on totta
vai onko mikään.
Äiti sanoo ettei jumalaakaan ole,
mutta mummi sanoo että on se.

Tarttis kyllä olla joku
joka auttais kun on vaikeeta
ja nyt mulla on.
Tai on ollut aina.
En minä niistä tavaroista 
vaikka oonkin köyhä.
Kirjoitan nyt että jos joku 
mikätahansa jumala tai joulupukki
olis kuitenkin olemassa
ja tietäis ja auttais
meidän perhettä ja lastenkotilapsia
kun meillä on niin paha olla.
Toivoo Hemmo kymmenen vuotta

- Maaria Leinonen, Jos näkisit, rakastaisit 1983
**************************************


Äiti, älä mene taas töihin, toistaa vaille-nelivuotiaamme.


Työhön, joka uuvuttaa. Työhön joka pakottaa eri rytmiin kuin muu perhe. Työhön, jossa minulla on aina kiire kun muilla on loma. Työhön, johon puolisonikin väsyy. 

Älä mene papintyöhön? (joo, en voi suositella kenellekään perheelliselle).
 Työhön, jossa olet suuri klovni, suorastaan aasi, monen silmissä. Uskoa nyt näkymättömään!

Niin. En jaksa, voi enkä liioin saa kirjoittaa niistä oikeasti raskaimmista asioista papintyössäni. Tietenkään. Nämä ovat sittenkin - vain raamia. Se sisältö on raskainta. 
 Tai korjaan, sisällöttömyys. Jota yritän hetkittäin raottaa kuin verhoa, kahden maailman, edes kahden huoneen välillä. 

Sisällöttömyys. Kohtaamattomuus. Kyynisyys.
Uskonto ei ole in. Jumala ei ole enää in. Jos nyt koskaan olikaan.

Ei tokikaan. Ei kaupunkilaisnuorten, ei aikuistenkaan keskuudessa. Lasten herkkyys, ilo - kohtaaminen puolestaan aina kantaa, se on jo itsessään ilosanomaa. Vanhusten, ehkä? Usein. Sairaaloissa,  palvelukodeissa. Toki. Kuoleman huoneissa, toki. Jälleen kaiken jälkeen Jumalalle on siellä taas tilaa. Nuorten, eip. Paitsi joskus joku yllättää herkkyydellään vielä sinutkin, melkein-työhösi-kyynikon-pastorin. 

En tokikaan tarkoita odottavani mitään pakko-uskonnollista näkyvää hengellisyyttä. En, ei se istu suomalaisuuteen, vähäeleiseen luottamukseen, jossa vain metsä kirkkoni olla saa. Luonto, Luoja, sittenkin tuulessa kuiskaillen.

Vaan hengellistä aikuisuutta on enää kovin harvalla. Tai sitten he ovat mykkiä? Onko tämä sukupolvi hengellisesti mykkä sukupolvi? Kristillisen kasvatustehtävänsä suhteen hiljainen sukupolvi?
Sitä kaipaisin, että puolustetaan ääneen kirkonkin tekemiä hyviä asioita. Hyväntekemistä. Ei aina vaieta pahan kirkon sättimisen tai välinpitämättömyyden edessä. Kun vaikenet, pahanpuhuminen valtaa lisää tilaa. Pätee niin koulukiusaamiseen kuin kaikenlaiseen muuhun rikkirepimiseen. 

"pastori istuu nyt tähän Helka-mummon viereen vaan". kaikuja kasteista, muistojuhlista. koskamitäsnytsillevoispuhuakaan. Vieraus. Muut pitävät mielellään sen turvallisen hajuraon. Jos pääsevät valitsemaan. Mutta viivyttelen nykyään, kokemuksen tuomaa, jutskailen matkalla pöytään ja valitsen istumapaikan vasta asetuttuaan, heitä lähempää, sittenkin. hui! Mikä minusta voisi tarttua? Flunssa, korkeintaan? Hoidan small talk -puhumisenkin sujuvasti. Ihania aiheita kun vauhtiin päästään! jakamista, arkea, lapsiperheiden toilauksia. Helpotusta. Vammaisasioista lentosukkiin ja espanjanlomiin.

Kaikki papithan on ihan outoja. paitsi se yks jonka mä tunnen. muuten kirkko on ihan paska. Ja pitäköön tunkkinsa. 

Olen kipeästi miettimässä, jättäisinkö tämän pappeuden?

En pappisvihkimystäni, mutta perustyöni. Hinta jonka perheeni maksaa on nimittäin liian korkea. 
Ja lopulta, minkä vuoksi? Onko pappeudella ja kirkon hyvällä kaikenikäisiä ihmisiä auttavalla työllä enää mitään arvoa? yleisempää arvoa? arvoa sinulle, meille, suomelle?

Tänään maksan kovaa hintaa pappeudesta itsekin, perheeni lisäksi.
aasina olemiseni vuoksi?  (ei, se ei haittaa sillä joidenkin ihmisten kapea-alaisiin, loukkaaviksi-tarkoitettuihin-ja-vain-laiskasti-muunlaisiksi-verhottuihin kommentteihin olen jo tottunut ja siihenkin, että sanovat päin kasvojani eroavansa taas kirkosta kunhan heidät nyt on ensin vihitty täällä kauniissa keskiaikaisessa kirkossanne, kiitos, halusimme vain kauniit häät, niin, Vantaa on semmoinenkin)
ja eniten oman uupumukseni vuoksi? (Niin, 4 hautausta 3:ssa päivässä vaan on joskus liian kova tahti, neljä täyttä rumankaunista ja keskeneräiseksi jäänyttä elämänkertomusta, neljät surevien omaisten joukot, neljät muistokahvittelut joissa pappi saa taas kahvia juodakseen paitsi että juon teetä - neljä valokuvaa kehyksissä muistopöydällä, neljä katsetta kohti kameraa, kohti katsojaa, kohti sinua ja minua - muistopöydän ääressä luen adressit sillä harvoin lukijoita, muistopuhujia enää löytyy omasta takaa näissä kaupunkiseurakunnissa, suru työnnetään kauas, kauemmas -
ja kun lisäksi huomiseksi saarnanvalmistelut, kastepuhe ja yhä kuopuksen korvatulehdus)
 no mutta kun selvisin Keskimmäisen monivammaisuudesta varhaislapsuuden luunsiirtoleikkauksineen, enköhän selviä näistäkin, tämä on vain pientä...)

Vai onko sittenkään pientä? uupumus? turhautuminen masentaviin kirkostaeroamislukuihin? Kun tiedän tehneeni työni hyvin, palvelleeni ihmisiä, saaneeni lämpimiä kiitoksi, halauksia, yhteydenottoja, toiveita perhepapiksi vielä tuleviin tilaisuuksiinkin, se ei paina mitään sillä firmalla on huono maine. Jonkinlaisten Epäihmisten maine. Vai onko se vain median luoma harhakuva? Tänään lämpöä ihmisten silmissä, halauksia, jouluntoivotuksia papillekin.

Näinä päivinä tuntuu joskus siltä, että kirkon eteiseen voisi laittaa jalkapuut, joihin istutetaan meidät papit, he kaikkeen syylliset. He aivopesijät? vähäjärkiset? tieteenkieltäjät? homofoobikot? He, papit. Syljettäväksi suoraan. En tiedä kehtaisiko niin moni sylkeä lähietäisyydeltä kuin muutoin jo tapahtuu, kauempaa ja anonyymisti. Netistä, epäsuorasti. Papit, ne perkeleet! Verojenviejät. Tai piispat. Julkiharhaoppiset homojen hyysääjät. Aika rajua tekstiä on arkkipiispan sivuilla tulvana tänään.


Yritin ostaa tavaratalosta kirkon, joulukirkon. Edellisen, valoissaan kauniisti viimejouluina loistaneen tilalle, sen jonka Pojat vahingossa rikkoivat. Ei ole kirkkoja. kaupunkeja ja luistinratoja on. ja leipomoita, karkkikauppoja. mutta ei ole kirkkoja meidän valikoimassa. Myyjä hymyili oudosti toiselle vieressään. Vinosti suupielestään. En kuvitellut. Sitten tajusin että silloinhan oli juuri ollut tämä äänestyspäivä ja kansanedustajiensolvauspäivä ja soininlausuntopäivä ja ne kaikki muut sitä ennen, "kirkollista" ääntään käyttämässä. heh. Katsoi varmaan nenänvarttaan pitkin että tuossa on niistä yksi, kirkon aivokääpiö-uskovaisista. 

...Noo, lähijunassa en oikeastaan uskalla enää papinpantakaulusta pitää, jos olen yksin, näin hentoisena naisihmisenä. Sillä se solvaava puhe nicepapin seksuaalisuudesta, se alkaa liian usein. Joskus sentään hymyjä. Vanhemmilta rouvilta, papoiltakin. Enkä työttömien ruokailuun voi mennä niin paljastavissa housuissa kuin farkut. Tietenkään! Koettu on, vaarallinen vartalonmyötäisyys. Suorasukaisia kommentteja. Mustaa, kaiken piilottavaa päälle. Näin ei varmasti kävisi miespapeille?...

Ei kristillisessä maassa tokikaan myydä joulukoristeeksi kirkkoja, sentään! Ei valoilla eikä ilman. pois uskonnot! pois jumalat! kauas, kauemmas. Läpi vuoden samaisten tavaratalojen sisustusosastoilla myydään sujuvasti buddhanpäitä kuitenkin. Ei ristejä, edes sisustuksellisessa mielessä. (ei se mitään, olenhan esiintynyt aikanani TV-ohjelmassa joka oli nimetty lystikkäästi buddhan mukaan, enkä buddhistunut siitä sen enempää saati sukulaiseni sisustusbuddhasta ;) Vaan muutamia erikoisia huomioita tässä teen.

Papilta, minulta, kysytään vihaisina ensisanoina, oletko koskaan vaivautunut edes juttelemaan jonkun ateistin kanssa, ihan oikeesti? Olen, perheeseeni kuuluu nimittäin. Ja uskon myös tieteen kertomaan maailmankuvaan. Tietysti. En ole älyllisesti epärehellinen. Miksi tieteen yhä kuvitellaan olevan ristiriidassa Raamatun luomiskertomusten kanssa, jotka puhuvat aivan eri tasoilla samoista sisällöistä. Lapselle luetaan lastenkirjaa siinä vaiheessa kun hän ei vielä Tieteen Kuvalehdestä saman aihepiirin artikkelia ymmärtäisi. Samoin, ihmiskunnan tieto kehittyy vuosituhansien kuluessa. Ja sallikaa minun vuorostani kysyä: puhalsiko tiede valon ihmisen sieluun? Tiedekö valoi toivoa ja rohkeutta ihmiseen läpi maailmanhistorian synkimpien vaiheiden, sotien, kauheuksien? Pelkkäkö tiede?

Tai kun kollega, ystävä kaukaa kertoo jälkikäteen surevansa vaikenemistaan, kun eräs kaikkein fundamentalistisimmista toisten tuomitsijoista seurakunnassaan, sanoo hänelle, papilleen saarnan jälkeen ihaillen, - olisivatpa kaikki papit niinkuin sinä! puhdassydämisiä sananjulistajia! -  ja pappi vaikeni, sillä hän on Se homopappi. Jota tuo fundamentalisti kaihtaisi, jos tietäisi.

Me tiedämme niin vähän toisistamme. 

Vai kannattaako tämä älytön hinta pappina olemisesta yhä maksaa? siltikin, sittenkin? Kannattaako hinta kirkkoon kuulumisesta yhä maksaa? 1% palkasta, harvoissa seurakunnissa 2%, vaikka siihen korkeampaan lukuunhan eroakirkosta -sivun toitottamat suuret säästyvät rahamäärät perustuvat, teoriassa, tietenkin. Maksat niin paljon?

Kannattaako se hinta yhä maksaa

sillä sittenkin tarttuisin hauraaseen käteesi vanhus, 
hiljaiseen kosketuksen kaipuuseesi tarttuisin
etkä sinä halua päästää irti vielä,
yhä seuraavassakin jouluhartaudessa
puristaisin lämpimästi, sinä nimeltäsi kutsuttu
pysyisin vierellä sinä surun saavuttama
kyynelsilmin katseeseeni vastaava,
iloitsisin kanssasi vielä, 
lapsettomuuden voittanut ikäiseni nainen
esikoisesi kasteessa, koko suvun kiitosjuhlassa!

en tiedä, enää. 

Edes sen vuoksi, että sittenkin vielä jossain lauletaan Hoosiannaa? en tiedä. se tarkoittaa, Herra, auta.  

Vieläkö jossain seimenlapsi odottaa, että saisi syntyä koteihimme ja sydämiimme 
tänäkin vuonna?

En ole koskaan aiemmin ollut näin masentunut kirkkoni, rakkaan kirkkoni eroamisluvuista. Suren teitä, jotka lähditte. Kuten arkkipiispakin kertoi surevansa.



"Jos tahdot kulkea nopeasti, mene yksin.
Jos tahdot päästä perille, ota toiset mukaasi."
  - Afrikkalainen sananlasku

 Kohtaamattomuus on yksi ihmisyyden isoimpia kipuja. Luulen. Ei, vaan tiedän.



Niin paljon meitä ja heitä, lyötyjä ihmisiä? Suojautuvia ihmisiä? Siksi haarniskat. Omani riisuminen haavoille alttiiksi tekee kerta kerralta enemmän kipeää.

"Elämän kangas: huolellisesti siitä ensin leikataan
kastemekko, hääpuku, kuolinpaita.
Mutta se mikä jää yli, vahvat reunasuikaleet,
tuhannen arjen tilkut,
ne ovat sinun,
niistä voit ommella yllesi lämpimän, 
tuhatvärisen, iloisesti surullisimman
klovninpuvun."
  
- Rakel Liehu, Liian lähellä, liian äkkiä, 1982


Adventtisunnuntain myöhäisillassa,  
Krisse

Myötätunto

  
Surullisia uutisia. Tällä kertaa Kuopiosta. 

Jumalanpalveluksessa rukoilemme näiden lasten puolesta. Ja läheisten, satutettujen puolesta. Ei ole juurikaan sanoja. Enemmän hiljaisuutta. 
Myötätunnon sydämenlyöntejä. 
Ääneni murtuu kesken rukouksen. Sille en voi mitään. 

Tänäisen tuomiosunnuntain jälkeen on kuitenkin käytävä eteenpäin, sittenkin!
edes askel kerrallaan, vaikka vain hitaasti raahautuen. Kohti adventin valoa. 
Kohti Hoosiannaa - joka tarkoittaa, Oi auta. Pelasta!

Jos haluat tehdä ihmisiä onnelliseksi, harjoita myötätuntoa. Jos haluat tehdä itsesi onnelliseksi, harjoita myötätuntoa.

— Dalai Lama

 Heidän muistolleen 22.11.2014

Todellinen voima

voi olla aivan haurasta,

todellinen elämä

hyvin haavoittuvaa.

Tuhoaminen on helppoa.

Mutta rakkautta

minulla on vain sen verran

kuin otan kiitollisena vastaan.

Totuutta

käsitän vain sen verran

kuin Jumala minulle näyttää.

Valoa minussa on

vain sen verran

kuin hän on sitä

minuun luonut.

Koko elämä tarvitaan, että

opin kunnioittamaan

vähäistä voimaa.

- Jörg Zink

 Kirjasta Anna minulle silmät nähdä 

 Moni lausuu viisaita sanoja netissä. Miten auttaa, avata oikeita ovia? Emme tiedä. Vaan on yritettävä. Katsoa ja kohdata. Ajoissa. On uskallettava enemmän. Huomattava enemmän. Annettava enemmän.

Lapsen oikeuksista puhuttiin juuri äsken, torstaina 20.11.2014, kansainvälisenä Lapsen oikeuksien päivänä. Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus. 
Kaikkien aikuisten, yhdessä, yhteisönä. Viime kädessä edes niin, jollei muuten. Pidä huolta!

Pienet "jarpaat", hänen omalla kielellään. Ja äidin kiinnostavat tavarat, kaikkialta löydettävät. Ei etsittävät, vaan löydettävät. Aina niin optimistinen on tämä lapsonen. Jopa sanavalintojensa tasolla. Kumpikohan kasvattaa, ja ketä?

 "Äiti, tule löytämään minut piilosta", huhuilee juuri silloin Kuopus. Katso minua. Löydä minut. Ole minulle läsnä. 
Päivittäinen pyyntö. Ei siinä auta unohtua liikaa omiin juttuihin, huoliin, aikuisen kuvioihin. Tai tietokoneellekaan.
Löydä minut, pyytää tämä lapsonen.
Löydän, ja samalla jälleen palan itseäni, ihmisyyttäni, äitiyttäni. Jokaisella kertaa.
Piiloleikki, niin arkinen, yksinkertainen ja lapsen mielestä riemukas. Suosittelen, kannattaa vaivautua. Vaikka ei aina arjessa jaksaisi.

Samalla huomaan rukoilevani hiljaa,
älä anna meidän koskaan kadottaa toisiamme. Tätä yhteyttä. Isoksi kasvettuaankaan.  Että saisimme aina löytää yhteyden myös silloin.

Huomaan kiittäväni hänestä, elämän ihmeestä. Joka päivä. Kuten kaikista lapsistani. 

Tänään töissäni,
kiitimme yhdessäkin - kasteltuani pappina messun jälkeen erään vauvan, suloisen tytön.
"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä". Psalmista 139.

  
Rouva Fortuna jakaa erilaiset kortit meille kaikille. Sitä on joskus hyvin vaikea käsittää. Saati hyväksyä. Voi vain painaa päänsä, murhemielin.

Se toinen Fortuna - 1960-luvun suosikkipeli, yhä käyttökelpoinen.

Tarvitsemme lisää valoa!  Elämään ja ihmisen pimeyteen. 
Ainakin minä tarvitsen. Valoa, lämpöä, pehmeyttä. Riittävän pehmeitä sanoja. (Ja ei, se ei tarkoita samaa kuin puhua pehmoisia, ei toki!)  

Lapset tarvitsevat sitä pehmeyttä suojakseen, turvakseen vielä moninkertaisesti enemmän. Niin ohut on ihmisen iho. 

Turvallinen lapsuus, älä väistä meitä. 
Että jokainen lapsi, ihmeenä syntynyt, saisi sellaisena rakkailleen aina pysyä.

"ILON PYYNTÖ

Ilo, tule luokseni,

käy istumaan,

älä minun vuokseni 

ujostele ollenkaan.

Uutisen jo kuullut lienet?

Nääthän, tuoss' on vaunut pienet,

siellä nauretaan,

siell' on kaksi onnellista

seurustelussaan.

Nähnet äidin katsehista,

poskipäistä hohtavista

että siellä kuomun alla

soutaa pienet kämmenpäät;

siellä kuomun alla

vastapestyn nyytin näät.

Kenen povi paljastuu?

Ken kehdon yli kumartuu?

Ilo siunaa heitä.

Älä väistä meitä."


- Aaro Hellaakoski -

Mummolan nallet, ne paljon nähneet. Paljon halineet, montaa lohduttaneet. Rakastaneet.

En tiedä, mikä teidän kohtalonne tulee olemaan, mutta yhden asian tiedän; ainoat teistä, jotka tulevat saavuttamaan aidon onnen, ovat ne, jotka ovat etsineet kykyä palvella toisia ja löytäneet sen. — Albert Schweitzer

Rakastetaan enemmän. Pysähdytään enemmän kysymään, mitä Sinulle kuuluu tänään. 
Lapselle tai aikuiselle. 

Kohti adventinaikaa ja valoa!

Puutaheinää, salsaa ja piparia

 Kipeänä sitä usein juuttuu kuvitelmaan että muualla enemmän ja parempaa sillä aikaa. Pitäisipitäisipitäisi...! Vaan on pakko olla paikallaan. 

No ei se mitään. Syöty pipareita, niitä aiemmin jo leivottuja. Tässä muutaman viikon takaiset kuvat. 

Antibiootti  alkaa purra. Vaikka en millään olisi tahtonut sitä tähän tautiin popsia, eipä tuo ilmankaan ohi mennyt. Joskus näinkin.

Sunnuntai-illan rauhaan kuuluu tänään tällainen ajatus, kaukaa:

Pyhän Teresan rukous

"Salli tänään löytyä rauha sisimpääsi. Olkoon luottamuksesi Jumalaan, että olet täsmälleen siellä missä Sinut on tarkoitettu olemaan. Älä unohda äärettömiä mahdollisuuksia, jotka syntyvät luottamuksesta. 
Tule käyttämään niitä lahjoja, jotka olet saanut ja anna eteenpäin sitä rakkautta, joka on ylhäältä annettu Sinulle.

Ole tyytyväinen tiedosta, että olet yksi Jumalan lapsista. Salli tämän läsnäolon asettua sisimpääsi, ja anna sielullesi vapaus laulaa, tanssia, ylistää ja rakastaa.
Se kuuluu meille kaikille."

Kuva jokusen viikon vanha. Töistä tultua, 

jokusena sunnuntai-iltana.

No tanssimiseen tästä on vielä vähän matkaa - 
rauhaa ja mielen sisäistä va(l)pautta silti; siihen voipi yltää - 
 vaan samalla muistan; tyttären viime jouluna lahjaksi antama salsa-tunti (paritanssiminikurssi?) - on vielä käyttämättä miehen kanssa. D´oh! Sinne! kunhan tästä toivutaan. (Muutakin perhettä meillä kipeänä, kyllä).

Oisko tuo Tanssii tähtien kanssa siksikin sopivaa illanvietettä tänään. Sillä menty. Ajatuksella, että apuwa kuinka salsataan? En vois olla enempää pihalla asiasta. On se kuulkaa vaan mukavaa kun lasten myötä sitä oppii menemään aina uudestaan pois omalta mukavuusalueeltaan. Ja hymyssä suin, lopulta! He osaavat haastaa - vaikka sun mihin ;)
Hyvä on myös käyttää pois viimejouluiset lahjakortit viimeistään marraskuussa. Hämäläinen.
Mitäs lahjakortteja teillä vanhenee?

Onneksi joulu ei muutes wanhene. Eikä lahjan antaminen. Ei hyvä mieli, ei välittämisen lämpö. Sitä kohti!

Mukavaa marraskuista viikkoa, väistelkäähän flunssat ja muut!

Hali,
Krisseltä

Hetkiä kesältä

Marraskuun maisemat tänään. Olen kuumeessa ja silloinhan on aikaa. (Paitsi että kuopus... no te tiedätte ;) 

Päivällä kuumeen kera nukuttua, en saakaan nyt illalla unta.

On yhtäkkiä aikaa vaikka selailla kesäisiä kuvia. Kone sylissä loikoillen. Haaveilla kesästä, lomasta, kevyistä hetkistä ja kiireettömyydestä. Muistella viime kesää. Kotimaasta ja kauempaa, lämpimästä.

 

Noo, saatiinhan se lämpö Suomeenkin sitten.

Nämä kuvat ovat kuitenkin Ranskasta, Sainte-Maximesta. 

Voin taas kuulla meren kohinan tätä katsoessa.

Uinnin jälkeen rantaravintolassa pitkälle iltaan... huomaa kuopus ;) taas jo lähtökuopissaan!

Tuleehan se kesä taas. Tuleehan? Ja lämpö?

Vaan ensin kohti ihan toisella tavoin lämpöistä aikaa. Joulua. Sitä jo vähitellen odotellessa. Hiljakseen. Kuopus on jo muutamaan kertaan maininnut että tuodaanhan sitten taas kuusi sisälle. Iso! Bongaillut postin tuomia lelukuvastoja ja jotenkin tajunnut että joulunodotusta alkaa olla ilmassa. Jostain ne lapset sen tunnelman aina poimii, nokkelaan. Isommilta sisaruksilta? 

Kertaalleen muuten, paras tunnustaa, leivoimme jo joulupipareitakin. (no valmistaikina, tunnustan senkin). Kun teki mieli ja kuopus rrrrrakastaa leipomista. Ja taikinaa, nams.

-Hymyilyttää.
Ei kai ole liian aikaista odottaa jo joulua?

Sellaisia keidashetkiä tarvitaan. Kesälomia ja jouluja. Oikeata tunnelmaa. Sisältöä.

- "Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus -".   Lepoa sielulle ja keholle! Kuumeessa huomaa, että välillä on pakko levätä. Tästä taisi tulla paitsi kuumeinen, myös matkakuumeinen kirjoitus. Lep(p)oisaa myöhäisiltaa!