Mainiot maisemat, sijainti Töölönlahdella Kansallisoopperan takana niin nappi. Lenkkeilijöitä aina riittää ohijuoksuillaan. Mikäpä siinä on iltaa viettäessä.
Joskus näinkin, valmiin pöydän ääreen ravintolaan. Kotona kattausvuorot ja todellinen tohina (kiire ja nälkäinen nuoriso), iloinen puheensorina, olemisen helppous. Koti ja takkatuli, hyvä musiikki.... Ravintolassa hienostuneet maut, jotain uutta ja erilaista aina edes ripaus, rentoa jutustelua ja kärsivällistä o-dot-te-lu-a. Sitäkin. Aina joskus.
"Onnen ja sateenkaaren näemme vain naapurimme katon yllä, mutta emme omamme. Onni kolkuttaa usein, mutta sitä ei aina lasketa sisälle."
- Saksalainen sananlasku
On ihana pysähtyä hetkiin, missä sitten onkaan.
Yhteinen ruokahetki on suomalaisperheissä kuulemma käynyt liiankin harvinaiseksi. Jokin kysely erään espoolaiskoulun oppilaiden keskuudessa kertoi, että 60% ei yleensä syö yhdessä perheen kanssa arki-iltaisin. Ala-asteikäisten keskuudessa tehty kysely. Missä he sitten syövät? Yksin? Missä milloinkin? Herättää miettimään. Yksinkö enemmistö espoolaislapsista nauttii kenties - mikrotettua ruokaa?
Voi kun en laittanut talteen heti sitä artikkelia. Tuollaista kuitenkin julkistettiin ihan hiljattain. Ja joo, tottakai joskus käy niin, jokaiselle. Kiireet vievät meitä kaikkia. Ja on yksinhuoltajavanhempia ja erityistilanteita, toki. En niitä tilanteita tokikaan kritisoi.
Mutta tuo luku on niin suuri ja lasten antamat tilannekuvaukset olivat niin --- monenlaisia, ja silti samanlaisia, toistuvia, että tutkimuksesta oli luettavissa se, että tämä on myös perheiden iso, oma valinta. Kysymykset oli asetettu niin tarkoiksi ja monivalintaisiksi, että ne kertoivat kokonaiskuvan ihan selkeästi. Valitaan siis, ettei enää syödä yhdessä. Edes pääsääntöisesti. Ei nähdä siinä arvoa. Tai ei olla sitä ikinä opittukaan. Kotoa, vanhemmilta. Osa lapsista vastasi, ettei (koko) perheensä syö koskaan yhdessä. Viikonloppuisinkaan. Vapaapäivinäänkään?
Syövätkö aikuiset ja lapset siis erikseen? Silloin kun sattuu nälkä. Ennen kuin on taas mentävä. Syökö moni lapsista jopa aina kotona yksin? Ja ehkä vielä koulussakin kiireellä ja hälinässä.
Toisaalta ruokakulttuuria arvostetaan ja rakennetaan Suomessa uudellakin tavalla. Ruoanlaitto ja kaikenlaiset downshiftaamisen muodot ovat in. Kokkiohjelmia on monenlaisia, lapsetkin kokkaavat kilvan. Ruokablogit ovat suosittuja. Ruoka on in.
Me käymme perheenä vain harvoin ravintolassa. Yritämme pitää ruokakulttuuria yllä paitsi kotona yhteisin ruokahetkin, myös synttärien yhteydessä muutaman kerran vuoteen juhlistamalla niitä jossain ulkona syömällä, joka kerta eri ravintolassa. Isot lapset kun jo haluavat mieluummin synttärilahjansa tällaisen yhteisen illan muodossa. Ei krääsää. Yhdessäoloa.
 |
| Tämänkertainen syntymäpäiväsankari ja sulhonsa |
 |
| Hahah! |
 |
| Söpöset <3 |
 |
| Paahdettua nieriäää, savustettua palsternakkapyreetä ja tummaa suppilovahverokastiketta |
"Jotta kala maistuisi oikealta, sen täytyy uida kolme kertaa; vedessä, voissa ja viinissä."
- Puolalainen sananlasku
Mutta silti. Tuo täydellinen osattomuus osalla meistä.
Viime viikolla söin yhdessä työttömien kanssa työpaikkani ruokajakelussa. Jauhelihakastiketta ja keitetyt (hiukan vetisiksi jääneet) perunat. Ei salaattia. Jälkiruoaksi puolikas murokeksi. Kahvi tai tee. Maitolasi ja mehu. Melko kuivunut ruisleipä ja margariini. Servettinä puolikkaaksi saksittu serla.
Kaikki tämä, kiitoksen kera nautittuna. Puolihuolestuneiden puheiden ja sekalaisten pöytäkuntien säestyksellä. Jollakin melko tyhjä katse. Rutistunut reppu. metsien miehillä rehevät puheet. Hikoiluista ja hätailyistä haisevat takit. Karaistuneita käsiä, mustia kynnenalusia. Pinnan alla silti -tai siksi- jotain pehmeää. Elämää nähnyttä ja ymmärtämään oppinutta. Vanhemmalla, jo harmaantuneella herrasmiehellä äänessään sovitteleva sävy. Kyllä me pärjätään - hei taas kamut, ensi viikkoon!
Työttömien, vahävaraisten ja yksinäisten ruokailu. Joka viikko, joka arkipäivä jossain täällä, kirkon, seurakuntien tai järjestöjen järkkäämänä. Lähellä mutta silti kaukana.
 |
Crème brûlée ja karviaismarjahilloketta, namm!
|
Jälkiruokaa ei kannattanut jättää väliin. Ei olisi pystynytkään.
Tänään meillä on taas oikeita syitä juhlaan. Kiitollisuuden aihetta! Synttärisankarin lisäksi.
Tätä kirjoittaessa, postauksen tämänkertaisia fotoja paljon myöhemmin, on kaksikin lähipiiriin, perheeseen ja sukuun kuuluvaa parantunut; toinen pääsi sairaalasta tänään, rankan ja melko pitkällisen myyräkuumeen jälkeen toipilaaksi, toinen toipuilee syysflunssasta. Vielä kuopuksella korvatulehdus. Mutta eiköhän se taas tästä!
Hmm, harvoinpa tullut vastaan. Tihi. Tai ei sentään. Mutta maistaahan aina kunnon kokin pitääkin.
 |
| Kuopus ja jäde |
 |
| Kainalopaikka tuo taatusti hymyn kasvoille...! |
Terveyttä ja raikkaita syyspäiviä teillekin! Muistakaahan pukeutua lämpimästi ja varokaa erityisesti myyräkuumetta! Se on: suojamaski kasvoille kun liiterissä siivoilee tai mökkiä putsailee. Hesarikin kirjoitti aiheesta juurikin pari päivää sitten. Suositteli lattian märällä pesua imuroinnin ja pölytyksen sijaan. Niitä myyrän jätöksiä kun ei saisi hengitysilmaan nousta. Lue lisää täältä.
Isossa porukassa kuten meillä uusperheessä - on se(kin) hyvä puoli, että aina on seuraa tarjolla omasta takaa The more, the merrier! :)
Ravintola Töölönranta: tykkäsimme, ruoka oli hyvää, viinit valintoihimme sopivia. Odotteluaikaa tällä kertaa lapsiperheelle hiukan liikaa, satuimme ilmeisen suosittuun iltaan. (Tai sitten... no joo muitakin vaihtoehtoja lienee henkilökuntamitoutuksesta lähtien.) Hintalaatusuhteesta totesimme jälleen kerran todeksi Suomen korkeat hinnat. Harvinaista herkkua siis, näin suurperheelliselle ainakin. Idyllinen sijainti. Mukavaa ruokatunnelmaa täältä.
Päätän raporttini uusperhe-elämästä tällä kertaa tähän.
Miksi diakonialounaan pitää olla pahaa ja huono laatuista? Pystytkö vaikuttamaan asiaan? Nostit räikeän ongelman esiin. Mitä pyrit tekemään asian (palkkasi) eteen?
VastaaPoistaKatso vastaukseni alla, lipsahti sinne...
PoistaRavintola-annokset näyttivät kauniilta ja herkullisilta :)
VastaaPoistaMeillä pyritään syömään yhdessä koulu-ja työpäivän jälkeen - eineksiin ja valmisruokiinkin joskus turvautuen kun kiire tai väsymys painavat päälle. Joku yhteinen hetki saman pöydän ääressä on myös minun mielestäni tärkeä asia: opetellaan pöytätapoja, maistellaan erilaisia ruokia, vaihdetaan kuulumisia - pysähdytään hetkeksi. Viikonloppuisin (näin päivätyötä nykyisin tekevänä) kiireettömät aamupalat ovat itselleni ainakin suuri nautinto!
Edellisen kommentin myötä mietin diakoniatyön kautta jaettavaa ateriaa...Sisällöllisesti olisi tietenkin hyvä, että ruoka olisi mahdollisimman monipuolisesti ravitsevaa: kuituja, proteiineja, hiilihydraatteja...Tuleeko ruoka lahjoituksena firmoilta/ leipomoilta/kaupoista? Lienee jotkut elintarvikelakipykälätkin rajoittavat ruuan sisältöä? Toivon mukaan diakonia-aterialla välittyy kuitenkin halu auttaa apua tarvitsevaa lähimmäistä, saada syödä lämmintä ruokaa lämpimässä tilassa toisten kanssa yhteen kokoontuneena.
Voimia tuovia hetkiä niin töissä kuin läheisten kanssa syksyysi! Sissi
Hei Sissi, kiitos kommentista. Ateria yhdistää tosiaan, niin perheessä kuin vieraampienkin kesken. Ja eikös joku sanontakin mene suunnilleen niin, ettet voi olla vihoissa (vihollinen?) sen kanssa, jonka kanssa olet nauttinut yhteisen aterian. En vaan löytänyt tuota sanontaa googlettamalla. Help, anyone?
PoistaMeillä paikallisesti Tikkurilan seurakunnassa diakoniaruokailu toimii tätä nykyä ihan seurakunnan omin varoin. Siihen on budjetoitu esim. tänä vuonna n.8000€. Aiemmin saimme yhteistyössä Vantaan Ruoka-Apu ry.n kautta lisävaroja, nyt toimimme yksin tämän vuoden 2013 alusta, eikä Ruoka-apu jaa enää aineellista ruokaa vaan hengellistä apua. (eivät saaneet enää määrärahoja kuntouttavan työtoiminnan ylläpitoon, eli heiltä loppuivat vapaaehtoiset työntekijät sitä myötä). En ole varma, saako joku seurakunta vielä EU-ruoka-apua jaettavakseen, yleensä sitä jakavat paikallisjärjestöt kuten työttömien yhdistykset (osin seurakuntien kanssa yhteistyössä).
Paikallisten kauppojen ja firmojen lahjoituksissa yleensä logistiikka aiheuttaa päänvaivan. Silloin tällöin saamme käsittääkseni pieniä eriä jotain yksittäistä tuotetta. Kuljetukset ja hygieniamääräykset täyttävät säilytystilat ovat SE ongelma. Ja ajanpuute. Kuka hakisi, toisi, veisi, tarkastaisi, lajittelisi.
Toki nämä ongelmat kuulostavat ihan ratkaistavilta. Eivät ole sentään mitään rakettitiedettä. Ehkä poliittinen tahto on se, mikä on puuttunut ja hidastanut. Pitäisi saada kaupan edustajat, elintarvikemääräyksistä vastaavat ja muut paikalliset kuntatyöntekijät ja poliitikot keskustelemaan yhteisen pöydän ääreen. Sitoutumaan, kuka lupaisi mitäkin. Miltä momentilta tällainen logistiikka-budjetti? Ei ole järkeä heittää ruokaa hukkaan!
Onhan muutama kauppias kuuluisakin siitä, että satsaavat aikaansa lahjoittamisen, kuskaavat elintarvikkeet tarvitseville itse. Muutamia Lehtijuttuja muistan lukeneeni. Hyvää mainosta; "Kannamme sosiaalista vastuuta lahjoittamalla elintarvikkeita sinne ja sinne...".
Mutta tosiaan, kirkko on aika yksin tällä saralla auttamassa ja kantamassa vastuutaan! Lahjoituksia ja sponsoreita vastaanotetaan vähävaraisten ruokailun hyväksi! Lahjoituksensahan saa korvamerkitä ihan vapaasti minne sen haluaakin suunnata. Ja taatusti menee perille. Kyllä näitä aika ajoin tuleekin, pieniä summia. Ja ovat taatusti läpinäkyviä mm. seurakuntaneuvostojen pöytäkirjojen jne kautta ihan kaikille, vaikkapa netistä googlaamalla, minne varat ja pienetkin purot ohjautuvat.
Mukavaa viikonjatkoa! Keskustelua jatkukoon...!
Hei anonyymi! Diakonialounas ei ollut tokikaan pahaa (vapaaehtoiset keittiöemännät ovat taitavia tekemään ruokaa niistä aineksista, joita heillä on, ja suuri kiitos heille työstään!) mutta vaatimatonta. Kotiruokaa ja ravintolaruokaa ei ole mielekästä tietenkään vertailla. Mutta todella, ongelmista halusinkin puhua ja nostaa tätä laajempaan tietoisuuteen.
VastaaPoistaVälillä tuntuu, että lahjoittaminenkin on tehty turhan hankalaksi. Kauppojen hukkaan meneviä ruoka-aineksia ei voi käyttää vanhentumissäädösten vuoksi (toki jotkut elämäntapa-dyykkarit niitä hyödyntävät, keskinäisellä sopimuksella; roskiksia ei lukita tms. Tarkoitan esim. nuoria jotka voisivat ruoasta maksaakin, mutta enemmänkin kierrätyksen ja ideologisten syiden vuoksi silti dyykkaavat mieluummin).
Omalta osaltani olen mukana työttömien ruokahetkissä aina vuorollani ja osallistun asioista tiedottamiseen. Keskustelua kannattaa jatkaa, isoillakin foorumeilla kuten olisiko lahjoittamisen edistämiseksi löydettävissä helpompia väyliä (kaupoille ja isoille toimijoille). Yksityinen lahjoittaminen, siis raha, onnnistuu helposti. Mutta se olemassaolevan ruoan meneminen hukkaan. Se pitäisi korjata. Netin kautta ihmiset jakavat epävirallisia reittejä tietoa ruoan saatavuudesta nopeastikin, ne joilla on netti käytettävissään. (Keskustelupalstoilta ym). Muut saavat tietoa paikallisjärjestöistä kuten Vantaan Ruoka-apu ry, kirkosta ja sosiaalitoimen pisteistä.
Mun mielestä kannattaa myös muistutella poliitikkoja tästä köyhyydestä , eriarvoistumisesta ja ruokajonojen todellisuudesta aina kun voi! Itse otan asian puheeksi omien kontaktieni kanssa toistuvasti :)
Myös erään vammaisjärjestön puheenjohtajana vien kentän kuulumisia ja terveisiä tiedoksi eteenpäin; vammaisuus ja kaikki sairaudet kun ovat aina riskitekijä myös sosiaalisen ja taloudellisen pärjäämisen kannalta. (Tästä itsellä myös kokemusta monivammaisen lapseni kautta, omaishoitajavuosiltani silloin kun lapsi oli pienempi...)
Tulips pitkä vastaus, toivottavasti saat siitä jotain irti.
Kiitos kommentistasi ja mukavaa viikkoa sinulle!
Krisse
Ravintolaruokailua ja työttömien ruokailua ei missään nimessä pidä vertailla, mutta näin tulit ilmeisesti tahattomasti(?) tehneeksi, kun rinnastit nämä kaksi asiaa toisiinsa. Ensinnäkin oman korkean elintasosi kautta (15 valokuvaa erilaisista annoksista ja viinilaseista) ja toiseksikin kirjoittamalla, kovin ravintola-arvostelumaisen kirjoituksen, jossa "perunat oli vetisiä", "leipä oli kuivaa" ja "salaattia ei ollut". Sanot, että tarkoituksesi oli nostaa esiin ongelmia, mutta valitettavasti tällainen vastakkainasettelu, ei oikein toimi. Mahdatko itse nähdä sitä, miten räikeä kirjoituksesi on?
VastaaPoistaOmituista, että talouspaperit leikataan kahtia työttömien ruokailussa ja keksit puolitetaan, kun samaan aikaan monissa seurakunnan tilanteissa käytetään mm. kertakäyttöastioita. En välitä mennä yksityiskohtiin, mutta jonkinlaistata "raamatullista draamaa" ilmeisesti tässäkin haetaan, köyhien kustannuksella. Toivottavasti yhtä tiukka talouskuri näkyisi kirkossa läpi linjan, vai onko todella niin, että kirkko tarjoaa toiminnalle pelkät tilat? Ihan hyviä pointteja sinulla vastauksessasi, kiitos. Valitettavasti kuitenkin tarvitaan paljon muutakin, ikään kuin ulkoistat ongelman vastauksessasi kirkon ulkopuoliseksi asiaksi, mikä on varsin valitettava ja varsin tyypillinen ajattelumalli kirkossa (tuomalla työasioita blogiisi et valitettavasti edusta enää vain itseäsi). Olisi varmasti minulta kuitenkin viisaampaa editoida kommenttini ja rajata kritiikkini koskemaan vain tätä blogia, koska siitä tässä on kysymys: mitä lisäarvoa sinulle/blogillesi tällaiset tökeröt rinnastukset tuo? Vai tuoko mitään?
Mukavaa viikkoa sinullekin.
Hyvä anonyymi, kiitos keskustelun jatkamisesta. Tein postauksen täysin harkitusti. Herättääkseni keskustelua. En kuitenkaan köyhien kustannuksella. Jos postaukseni vaikuttaa tökeröltä, se kuvastaa olemassaolevaa maailmaa. Maailma ON epäoikeudenmukainen mutta sille epäoikeudenmukaisuudelle voi kukin meistä yrittää tehdä jotain - omalta osaltaan. ei yksin, mutta yhdessä. Blogimaailmaa pitkään seuranneena ja vasta vähän aikaa itse kirjoittaneena, haluan nostaa keskusteluun muutakin kuin päivän asuja, uusimpia muotivirtauksia tai ravintolasuosituksia. Omantunnon äänenä toimiminen olisi liikaa sanottu, siihen ei yksi pieni blogisti pystyisi. mutta olen aidosti ilahtunut keskustelusta - tästä muotoutunee blogini vilkkain keskustelu tähän asti.
PoistaIlahdun myös tilaisuudesta kertoa seuraavaa:
"Suomalaiset lahjoittavat keskimäärin 91€ vuodessa hyväntekeväisyyteen, uskonnollisiin tilaisuuksiin vähintään viikoittain osallistuvat lahjoittavat 714€/vuosi." (Lainaus teoksesta ja tutkimuksesta "Uskonto suomalaisten elämässä", 2011)
Tämä kertoneen jo sinällään paljon. Hyväntekeväisyydellä on näin selkeä yhteys uskonnollisuuteen! Suomessa tuo uskonnollisuus sattuu olemaan yleensä kristinuskoa. Toki muslimit ovat myös tunnettuja lahjoituksistaan, vaatiihan heidän uskontonsa sitä jo ihan opin peruspylväinäkin.
Mutta, ev.lut. kirkkoa syytetään milloin mistäkin. Ja useimmiten väärien faktojen ja suorastaan huhupuheiden pohjalta. Minun kokemukseni on, että kirkko ei ole ulkoistanut auttamista ja vastuutaan. Tämä on näkyvnyt myös ihan henkilökohtaisen elämäntarinani kautta. Ei ole tarkoitus, että blogistin on herättääkseen keskustelua, tai saadakseen itselleen tai mielipiteelleen oikeutuksen, avattava elämänsä kipukohdat kaikille näytteille.
Haluan kuitenkin kertoa, että köyhyydellä on monenlaiset kasvot. Tiedän siitä itsekin jotain, todella. Lapsuuteni neljän lapsen yksinhuoltajaäidin lapsena oli köyhä. (Isäni kuoli äkkinäisesti sydänkohtaukseen 54-vuotiaana, ollessani vain 11v. Äitini jäi nelikymppisenä yh:ksi, talonrakennuksen ollessa kesken vain vesikatossa, ei edes lattiat olleet valmiit. Ja seuraavat vuokralaiset muuttivat jo entiseen kotiimme - olen käytännössä elänyt yhden lapsuuteni kesän teltassa. Iso laina maksettavana pienipalkkaisella äidilläni ja mitä tehdä? Kuka tuli apuun? Kirkko. Seurakunta. Lähimmäiset. ihmiset. Talo rakennettiin valmiiksi talkoilla; tuolloin 80-luvulla maailaispaikkakunnalla kannettiin vielä yhteisvastuuta. Joku oli soittanut sosiaaliviranomaisetkin katsomaan, miten nämä lapsiraukat, puoliorvot, elävät. Mutta silloin olivat ongelmat jo ratkeamassa _kirkon avulla_ ja äitini "jätettiin rauhaan" suuremmilta toimenpiteiltä. (Verottaja ei tosin meinannut seuraavaksi jättää rauhaan, että millä talo on muka maksettu..).
Ihan rauhassa saa moni yhä edelleen olla köyhä, ellei kirkko auta. Tätä mieltä minä olen.
Olen myös toiminut monivammaisen lapseni omaishoitajana 9 vuoden ajan. Erittäin pienipalkkaisena. (ks Kelan sivut omasihoitajien tuloista). Lapsen sairaalamaksuista mm. kuuden eri leikkauksensa jälkeen mm, luunsiirtoleikkaukset huuli-ienhalkioon, emme meinanneet aina selvitä. - Kaikkea en halua edes kertoa julkisesti. Jo tämän verran avaaminen tuo erittäin kipeitä muistoja ja ajatuksia pintaan. Tiedän, mitä on lapsena kun ei kehtaa kutsua ketään kavereita kylään, koska oma koti on niin vaatimaton verrattuna muiden koteihin, "normaalielämään" jne. Kun ei ole toimivaa sisävessaa jne. (JATKUU)
JATKOA:
PoistaOlen itse kokenut köyhyyttä moni tavoin sekä lapsena että aikuisiällä. Siksi osaankin olla kiitollinen siitä mitä minulla nyt on. Ja millä minua on siunattu. Terveydellä. läheisillä ihmisillä, uudella puolisolla avioeron jälkeen jne. Mutta olen kiitollinen ja samalla ylpeä myös siitä, mitä olen omalla työlläni saavuttanut.
Se, että blogisti kertoo elämästään ja kuvaa (harvinaisen, kuten sanottua!) ravintolailtansa, ei muuta maailmaa suurestikaan. Se kuvaa palan todellisuutta. Eriarvoistakin Suomea.
Mutta se kertoo myös siitä, etten unohda tuolla ravintolassakaan istuessani tätä toista todellisuutta. En unohda taustaani koskaan. En unohda myöskään sitä, että kuka tahansa meistä voi mm. sairauden vuoksi olla vuorollaan apua tarvitsevan paikalla. Kuka tahansa voi menettää myös taloudellisen turvallisuutensa, eri syistä, voimatta itse juurikaan vaikuttaa asiaan.
Olisin ihan hyvin voinut jättää kertomatta tuosta työttömien ruokailusta (muuten, vasta muistin, että olen itse ollut myös työtön työnhakija, se on pala omaakin historiaani omaishoitajavuosien jälkeen). Minun tarinaani kirkko kuuluu. Auttajana. Olen myös itse halunnut sittemmin auttaa, myös kirkon kautta.
Lahjoitan säännöllisesti, suoraveloituksen kautta. ja muutoinkin. Mutta, tämä avautuminen riittäköön tältä erää.
Blogikirjoittamisen, niin kuin kaiken kirjoittamisen yksi tavoite on nostaa erilaisia kissoja pöydälle. Sen voi toki tehdä taitavammin kuin tällä kertaa tein - ihan varmasti. Kunhan tässä opettelen.
Kiitos mielenkiinnostasi, hyvä Anonyymi! Olisi myös mukava kuulla muitakin auttamisen kanavia ja tapoja kuin kirkon toteuttamia, ne ovat itselleni hyvin tuttuja kuten myös Unicef; SPR ja nämä isot toimijat. Muita, jopa paremmin auttamistonttinsa hoitavia tahoja tiedossasi? :) ystävällisesti,
Krisse
ps. poistuu useaksi tunniksi sillä korvatulehduksinen kuopus 2,5v heräsi...
En kritisoi kirkkoa sen ulko- vaan sisäpuolelta. En perusta kritiikkiäni huhuihin myöskään. Kuten sanoin, kritiikkini kirkkoa kohtaan ei ollut edes tärkein pointti. Ja nytkin tässä tulee asiat hieman sekoittumaan, keskustelun laajennuttua...
VastaaPoistaHaluat kirjoittaa muoti- tai lifestyleblogia, miten sen nyt määritteletkään. Kirjoitat juurikin näitä päivän asu ym. postauksia - varsin pinnallisia juttuja - mitä sitten maustat erilaisin tekstein. Onhan se kieltämättä vähän erikoista, että postaat naisten oikeuksista pitkän kirjoituksen, mitä siivität kahdellakymmenellä(!) poseerauskuvalla itsestäsi. Tai se, että sinulla on ylipäätään niin suuri tarve selitellä mm. ostoksiasi. Olisi ihan muoti- ja lifestyleblogien genren mukaista jättää suuremmat selittelyt sikseen, niiden tarkoitus kun on juurikin esitellä pelkkää pintaa. Kritiikkini kohdistuu juurikin tähän. Tapa, jolla teet näitä rinnastuksia ja vastakkain asettelet, on todella haastava. Erikoinen on myös tämäntyylinen genre "lähetyskentäksi", mikäli tämän sellaiseksi koet.
Eriarvoisuuden olemassa olosta olen toki kanssasi samaa mieltä. Se on todellisuutta, mutta tapasi tuoda sitä esiin "tässä genressä" on mielestäni toimimaton. En siis kritisoi kulutustottumuksiasi, haluasi esitellä itseäsi, ostoksiasi ym. Ne on ihan ok, ne kuuluu tähän genreen, mutta tapasi tehdä se on vaikea. En ole myöskään esittänyt epäilyjä siitä, ettet olisi oikea ihminen arvioimaan tai kirjoittamaan köyhyydestä. Kaikilla meillä on tarinamme. Siksi haluankin sanoa sinulle, että jos koet avautumisesi liian henkilökohtaisena, minulle on ihan ok jos poistat kommenttisi tai editoit henkilökohtaisuudet pois.
Sait vereni kiehumaan työttömien ruokailu rinnastuksella. Sanot, että halusit herättää keskustelua. Niin minäkin, mutta syy tähän oli yksin se, että pahoitin kirjoituksestasi mieleni. Näin sen nimittäin rinnastuksen kautta ainoastaan korostavan eriarvoisuutta, kuin loiventavan sitä, osittain genrestä johtuen. Tässä genressä, kun pointti nimittäin on ainoastaan korostaa aineellista hyvinvointia! Siksi kritiikki (ei mikään tuomio kuitenkaan).
Kritiikki on aina jotain, mikä annetaan pohdittavaksi. Ei sinun tarvitse selittää mitään, sen vuoksi. Hyvä kuitenkin, että avasit vähän valintojasi kirjoituksellisten valintojen takana. Kiitos siitä, vereni ei enää kiehu. Olen ehkä aavistuksen surullinen vain.
Kysymykseesi erilaisista auttamisen tavoista... Auttamisen insitutionalistaminen tuo aina mukanaan "auttajat" ja "autettavat", mikä jo itsessään on eriarvoistavaa. Pyrin jatkuvasti auttamaan ihmisiä, ihan joka päivä, mutta en halua olla "auttaja". Rahan antaminenenkin on vähän huono jos sillä saa ostettua itselle hyvän omantunnon. Raha ei tuo siunausta! En väitä etten anna rahaa, en vaan halua ajatella, että se tekisi minusta "auttajan". Enkä halua tässä todistella yhtikäs mitään. Kyse on kokonaisvaltaisemmista asioista minulle, kuin auttajuudesta, ihmisyydestä pikemminkin. Ihmisyyden lasien läpi katsottuna, meitä ei erota toisistamme mikään, ellei näitä "eroja" keinotekoisesti ylläpidetä. Muutenhan voisimme rahassa mitata ihmisarvoa! Absurdi ajatus!
Niin, ilmeisesti et sitten näe minua ihmisenä vaan jonakin etäisenä blogistina vain. Mikä saa sinut luulemaan, ettei ihmisyys merkitsisi myös minulle juuri kokonaisvaltaista elämänasennetta? Et voi omia termiä "inhimillisyys" vain itsellesi. Kerrassaan kumma ajatus. Ihmisyys on luottamusta siihen, että täällä ollaan kukin toistemme vertaisia, ihmisyydessä, rikkinäisyydessä jne. Samalla tasolla niin Jumalan kuin toistemme edessä. Ei minulla ole mitään tarvetta poistaa tähänastista tarinaani. Se on elämä, jonka olen elänyt.
VastaaPoistaTämä blogi puolestaan on nettipäiväkirja. Siis päiväkirja, vaikkakin netissä. Kerron elämästäni sen, minkä kullakin hetkellä tärkeäksi ja aiheelliseksi näen. Kirjoitan itsellni, läheisilleni mutta toki myös julkisesti. Muistoja, elämää, sisäistä puhetta, keskusteluja. Olen harvinaisenkin avoin jakaessani elämääni, kuten aloittaessaan blogia kukin tekee.
Myös sinulla on täysi vapaus kirjoittaa blogia, ellet jo kirjoitakin. Tunnut miettineen blogien sisältöjä paljon. Eiköhän tänne mahdu myös yksi Tallessamaailma -blogin muiden sekaan. Blogistania kun on vapaa maa, ihan kaikille.
Omien silmälasiemme läpi me kaikki tätä maailmaa tirkistelemme.
En olisi voinut kuvitella, että joku kirkon sisäpiiristä onkin juuri se, jota blogini eniten alkaa nyppiä. Mistähän tämä johtuu? Kaikilla on vapaus yrittää, näinkin vaikeata lajia. Myös minulla.
Kiitos arvokkaasta mielipiteestäsi.
Itse en mittaa ihmisarvoa rahassa, kuten voit ihan helposti rivien välistä ymmärtää, jos katsot tekstejäni avoimin silmin. Kuva-ilmaisua käytän runsaasti koska kuvat ouhuvat kliseisesti enemmän kuin ne tuhat sanaa. Naisten asemasta puhun toki nettipäiväkirjassani oman naiseuteni kautta, kuinkas muuten. Olen vahva nainen, selvinnyt monesta ja saanut vaikuksien kautta elämääni sisäistä lujuutta. Ehkä se provosoikin joskus, en tiedä.
Olen nähnyt uskomattomia selviytymistarinoita mm. Kamerunin vammaisten lasten äitien keskuudessa, jonne tein ulkoministeriön tukeman kehitysyhteistyömatkan muutama vuosi sitten. Ko.postauksessa naisten oikeuksista, johon viittasit ja josta olit tuohtunut (miksi arkiset kuvani saivat sinut tuohtumaan?) kerroin myös siitä. Silloin he kohtelivat minua täysin vertaisenaan, mikä oli suuri kunnia. Jaoimme palan elämää. En siksi usko, että se olisi mahdotonta Suomessakaan, toisen elämän jakaminen ja kohtaaminen täysin vertaisena - ulkoisista (ja pinnallisista) seikoista huolimatta.
En selittele. Analysoin. Sisäistä reflektointia on monessakin blogissa. Moniin kirkollisiin blogeihin erona omassani on juurikin kuvien määrä. Se on tietoinen valinta. Kuvat puhuvat.
Auttajan keinotekoista viittaa minun harteilleni ei saa sovitettua. Ihmisen kyllä. Olen helpostilähestyttävä tyyppi ja tavattavissa ihan livenä Tikkurilan seurakunnassa. Tapaamisiin!
Krisse
Vielä yksi juttu: jos ja kun tähänastisten blogien selvä yarkoitus on (ollut) korostaa vai aineellista hyvinvointia, miksi niin pitäisi olla myös jatkossa? Kyllä blogi-genrea voi muuttaa. Vaikuttamalla siihen sisältäpäin.
VastaaPoistaItse luen paljon vammaisten lasten äitien blogeja ja muita tiedollista ja tunneilmaisua korostavaa lajityyppiä. En vain life-style -blogeja.
Monenlaisia blogeja on ja se tuo mukanaan ymmärrystä ja keskusteluja. Laidasta laitaan. Jatketaan siis! Ystävällisesti,
Krisse :)
Mikä kirkon sisäpiiri? Olen kirkon jäsen siinä missä sinäkin, jos se on sisäpiiriläisyyttä niin sitten sen täytyy olla sitä sitten! Itse en kyllä niin koe.
VastaaPoistaMiten niin omin ihmisyyden? Halusin vain kertoa sinulle oman näkökulmani, kun "olit" siitä kiinnostunut. Ilmaisit halusi kuulla erilaisista auttamisen muodoista, vastaukseni tähän ei millään muotoa sisältänyt mitään kritiikkiä sinua kohtaan. Se oli vain ja ainoastaan vastaus, koskien arkipäivän ihmisyyttä ja tasa-arvoa, ilman auttamisen institutionalistamista yhden ihmisen eli minun elämässä.
Ja kyllä blogeja kannattaa lukea kriittisesti.
Oops!
VastaaPoista