Oudot päivät, oudot runot

Kun odottaa että talven selkä olisi jo taittumassa, ja sairastelujen
ja loskan
käy yllättävän kipeää se, ettei niin olekaan. 
Eniten-hatuttaa-kaikki -päivä oli tässä tämä.
Kellään muulla, ikinä?

Minulla helposti jossain takavasemmalla läsnä se tunne, että pitäisi silti jaksaa sanoa, eihän tämä nyt mitään. (Verrattuna - pahimpaan!?)
Vaan kyllä tämä nyt jotain. 
Viime viikolla tiputuksessa Haartmanin sairaalassa. Tällä kertaa minä itse.
Hohhoijaa.

Ja sitten heti paareilta töihin, kynnelle kykenevä. Kun unohdin edes pyytää mitään sairaslomatodistusta. Olen tottunut siihen vastaukseen että (vain) yhden päivän saa. Ja se oli etätyöpäivä jo muutenkin, aika hyödytön paperi kai lopulta ois ollut - kun oli pakko tehdä ne työt jotka oli ovella (hautajaisvalmistelut, saarna ja liturgia). Olin ihan lääkepöllyissä sairaalasta kotiutettaessa yöllä klo 1.26. En tajunnut sanoa tulevan viikonloppuni olevan täynnä töitä. Enkä jaksanut soitella sairaalaan enää jälkikäteen. Soitella sijaisille. Ym.

Eli, liian uupunut! Kai sitä voi uupua hetkeksi niin ettei enää jaksa maristakaan enää?

"Vain" migreeni toista vuorokautta, oksentelun laukaistua kipukohtauksen päälle. Oksentelu puolestaan alkoi vatsataudista joka meillä jälleen jylläsi 4:llä perheenjäsenellä. Ei, ette halua tietää.
Kolmet lääkkeet suoneen, elämä voitti - kiitos Luojan ja lääketieteen!

No, tänään vapaapäivänäni runoja, teetä ja sympatiaa. Ja yksi vaikeavammaisen Hojks -keskustelu. Aikaansaannos sekin. 

Lontoon teet oli jääneet korkkaamatta kaapin perälle - nyt viimeistään! Tilanne vaatii teetä - ja paljon sympatiaa.

 * * *

Muutama tuokiokuva, runouden outo, rikas (tai oudonrikas) maailma:
Oletteko valmiit?



"Makasin kylvyssä, selasin kirjaa kun lainauskortti 
putosi ammeeseen ja heti muste alkoi liueta, levitä. Kirja oli 
kaksi kuukautta myöhässä. Olin raittiilla tuulella. Päätin toimia 
yhteiskunnallisesti. Ajoin kirjastoon julkisella 
liikennevälineellä. Talo oli korkea ja avara, puolillaan 
valoa kun katsoin kirjarivejä 
mieleeni tuli minkkitarha. Maksoin sakkoni. Mutta rikokseni 
ei ollut vakava. Postissa jonotin 
rahaa. Katsoin kelloa. Kaiken olin saanut 
toimitetuksi tunnissa. Pidän yhteiskunnasta 
joka toimii. Suomi toimii kirjaston ja postin osalta. Suomi oikein tuntui 
toimivalta yhteiskunnalta. Lopun päivää 
makasin sängyssä ja koetin varoa 
kaikkea äkkinäistä."

- Heikki Reivilä, Maa on tähtien taivas, 1989


Heh, tuo tunnelma. Jotenkin Charles Bukowskimainen, eikö?

Reivilä on itselleni uusi tuttavuus. En tiedä lukeneeni häneltä koskaan aiemmin mitään. 
Häntä runokirjani (vuodelta 1994!) luonnehti  näin:

" ...raikulirunoilija, elämän merimies ja suorapuheinen rienaaja. Omaa runoilijankutsumustaan pohtiessaan Reinilä on ( - - ) kertonut ihailleensa muuatta vanhaa valokuvaa, jossa "Eino Leino lounasti aamutuimaan Kämpissä. Sillä oli valtavan korkea oluttuoppi nenänsä edessä, ruokalautanen ja snapsilasi. Minä olin erittäin huono koulussa ja minulle tehtiin selväksi lapsesta saaakka, ettei susta koskaan mitään tule. Suurimpia unelmiani oli joskus istua ruokapöydässä aamiaisella niinkuin Eino Leino hymyssäsuin, kuohuva olut ja kirkas snapsi vieressä ja hyvää seuraa ympärillä."


Vähän stereotyppistä? Runoilija ja snapsilasi? Ei, älä koskaan ota runoilijaa luoksesi asumaan. (Heikki Salon kuulijat tunnistanevat...) No Reivilä on wikipedian mukaan sittemmin vaihtanut maisemaa, Lontooseen. Vaikka tää Suomi oikein tuntuukin toimivalta yhteiskunnalta - kummaa.


Joo, runot voi auttaa hatutuksen(kin) hetkellä. Osaltaan. Keväänkaipuun hetkellä keskellä elämän sohjoa.


"Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi,
älä tietyssä asemassa olevaksi,
niin olet vapaa tällaisenäkin kevätpäivänä
istumaan tavaratalon rappuselle
syömään tötteröjäätelöä."

- Helena Anhava, Vuorosanoja, 1973



Sitä odotellessa, moikka!