Laulathan lapsellesi!

Siinä me olimme. Juuri tiedon ja diagnoosin saaneina. Lapsemme on vaikeavammainen. Siinä hän yhä on, sylissäni pehmeänä, lämpöisenä vauvantuoksuisena. Sama vauva kuin aiemminkin. Nyt huuli-ienhalkiolle saatiin taustaselitys. Onkin vielä jotain enemmän, enemmän syitä ja seurauksia kuin pelkkä kosmeettinen kauneusvirhe, "jonka voisi viiksillä aikuisässä peittää". Ehtivät aluksi jo neuvoa. Ja muita lentäviä lohdun lauseita. Vaan nyt. Kokonainen erilaiseksi käsikirjoitettu elämä.

Muistan vaahteroiden kauniit värit. Oranssia punaista lämmintä keltaista. Ruska, silloinkin 17 v sitten.

Monta ruskaa ja monta tuskaa tuon jälkeen, yhä muistan ensitiedon antajan, silloisen Kätilöopiston ylilääkärin sanat:
"Laula paljon lapsellesi. Laulathan. Pidä sylissä ja laulele mitä vaan, kaikenlaista, se auttaa lasta..."

Niin. Kaikenlaista muutakin hän varmaan ohjeisti. Oli pyytänyt myös fysioterapeutin samantien käytävään meitä odottamaan, pieniä arjen vinkkejä kertoakseen, terapiaa kalenteroidakseen, seurantaa käynnistelläkseen.

Tuo neuvo jäi mieleen ja sydämeen. Saimme englanninkielisen monisteen lapsemme harvinaisesta syndroomasta. Muutaman rivin kotimaisellakin.
Paljon muutakin, varmasti. Se muu on matkan varrella moneen kertaan vauhdista pudonnut. Vaan laulu on jäänyt.

Laulan lapselleni. Nuorelleni. Laulan sen mitä mieleen ja sydämeen nousee. Vaikken edes osaa - minulle ei ole suotu sävelkorvaa. Ei se mitään. Lapsi rauhoittuu, tykkää, rentoutuu. Laulan omin sanoin, hassuin ja höperöin. Enimmäkseen silloin kun eivät muut kuule. Tutummista laulan Päivänsäteen ja menninkäisen, iltalaulut, monet toistuvat tarinat. Hän osaa jo odottaa niitä.

Laulan. Joskus kuin itkijänainen suruni äärellä. Joskus taas niin kuin helpottunut äiti vaan osaa. Kuume laski, antibiootit tehosivat. Pääsemme sairaalasta kotiin, jälleen kerran. Laulan kuin kalevalaiset naiset kauan ennen minua, laulan kuin äidit ja naiset kautta aikojen; kehdon äärestä kauas jokaiseen uuteen päivään, joka on jälleen yksi voitto.
Laulaessa on kasvanut ymmärrys, laulan pelon pois. Laulaessa on kasvanut kärsivällisyys, laulan kivun pois, ja ikävän. Laulan kuin Väinämöinen itselleni ja lapselleni voimaa. Lapsi sylissä, hänen lämpönsä omaa lämpöäni vasten.  Laulan siltaa välillemme, yhteyttä autistiseen lapseeni.

Viisas nainen oli tuo Kätilöopiston ylilääkäri, laulamaan kehottanut. 

Kyllä hän tiesi, että laulaminen tulisi hoitamaan niin lasta kuin minua itsänikin.

Niinkuin monet naiset, äidit, isoäidit, suvun naiset ja tädit ovat toisiaan lauluun kehottaneet. Ei välttämättä suoraan sanoillakaan vaan laulamalla itse, malliksi. Liittymällä joukkoon yhtenä äänenä. Itkijänaisten rinnalle. Itkijänaisten laulu on vahva voima. Kuunnellaan sitä hetki. Joka puolelta maailmaa, missä äiti vaan laulaa lapselleen. 

En jää itkuun, kuitenkaan. Laulu antaa voimaa myös nousta uudelleen.


Enää pelkään viimeistä laulua, luopumisen laulua. Laulan sen pois, kauas, kauemmas!  Monien ilonhetkien ja naurujen päähän.

Krisse 

Ps. Kirjoituksessani on kaikuja vuosien ajalta ja se on koottu vammaisjärjestö Jaatinen ry:n käyttöön. Nyt nuorimies 17v voi hyvin ja nauttii syksyn tuulista, sateesta kasvoillaan naurunkiherrykseen asti. Heittää käsineetkin pois, tunnustelee märkää sadetta. Ja äitinsä huomaa, että pitäisi hankkia pyörätuoliin uusi, iso lämpöpussi tulevan talven varalle... Muistaakseni netissä Saksasta edullisimmin, vinkkejä?

 Mukavaa päivä teillekin!