Musiikkia ja mielenliikkeitä

Hei ystävät,

Ilahduin kovasti, että postaukseni ovat saaneet jo paljon sivuvierailijoita. Joku todella taitaa lukea tätä jossain, ihmettelen. Aika monikin. Kiitos. 
Kertakaikkiaan.

Musiikki. Miten tärkeää se onkaan! Ilossa, juhlahetkissä, arjen mausteena. Surussa omansa, tietenkin.
Joskus kyyneleet nousevat silmiin heti alkutahdeilla konsertissa, ennalta varoittamatta kun keskeltä omaa arkeaan istahtaa hetkeksi. Äkkipysäytettynä, rauhassa ajatuksineen. Millä voimalla musiikki vie!

Monet muistot avautuvat musiikilla. Tärkeiden hetkien laulut soivat päässä ilman etäisyyttä ja aikaa. Kuljetaan kauas.

Olen patistanut säälimättä lapsiakin musiikin pariin. Täytyyhän näitä kahdeksaa edes jotenkin yrittää kasvattaa! Kun moisen vastuun elämältä yllättäen sain. (Uusperhe, muistattehan). No, eipä heitä oikeasti patistaa tarvitse. Mutta huijausta voi yrittää, aikansa. 

Tarkoitin, että hmm... olen yrittänyt ohjailla heitä  huomaamattaan ...välillä saisi meillä mieluusti soida muukin kuin Gangnam style. Selvisin tästäkin ohimenevästä muotioikusta. Goodbye, PSY!  Ehdin jo luulla. Onnittelin itseäni biisin soittokertojen harvenemisesta vähitellen. Minä yltiöoptimisti. Kunnes - julkaisivat mokomat uuden hitin! Argh.

Keskimmäinen konsertoi

Oikeasti olen musiikin suhteen kaikkiruokainen. Rakastan musiikkia! niin monia artisteja, ettei kukaan sitä luetteloa jaksaisi lukea hylkäämättä tätä blogia piinallisena jaaritteluna. Säästän teidät siltä. Ei riskejä heti kättelyssä! Jaaritteluriski tulee tahattomasti testattua muutenkin.
- niin, Pavarottista Jukka-Poikaan ja Vivaldista Eppuihin. 
Avioeron aikaan, vuosia sitten, ainoa mikä auttoi hetkeksi oli Armo (sic!) ja Koneeseen kadonnut. Huudatin täysillä Apulannan tuskaa:

"Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa"

                    Apulanta: Koneeseen kadonnut (ote) Linkki:Apulanta: Koneeseen kadonnut

Myöhemmin kuulin Toni Wirtasen kirjoittaneen nuo tekstit oman eronsa keskeltä. En varsinaisesti yllättynyt. 

Eput. Martin sanoitukset, wau. Tokihan, kahden kirjailijan jälkikasvua kun on. Kirsi Kunnaksesta postaan vielä some of these days.
Eppu Normaali: Kun olet poissa (linkki) 
Entä oletteko huomanneet, että biisissä Kauas pois (linkki tästä) kaipaakin Raappana eikä Jukka? Yllätyin ensikuulemalta. Olisin voinut vannoa Jukaksi. 
Tiedättekö, Jukka on hyvä ihminen. Ihailtavan svengauksensa lisäksi. (tästä linkistä Jukka-Poika: Älä tyri nyt)

Minä ainakin tiedän. Tiedän siitä, miten hän oli viime elokuussa esiintyessään Kehitysvammaisten Kulttuuripäivillä. Kirjoitti kiltisti kättäsärkien jokaikiselle vaikeastivammaiselle kilometrien jonoissaan nimmarit ja omistukset tyyliin 7 per nenä. Ei hoputellut änkyttäviä. Kuunteli, kysyi. Poseerasi kuuliaisesti kameralle jokatoinen kuulija kainalossaan. Nimmarii, nimmariii! 

Meilläkin on sellainen, kehyksissä kaapinovessa kaapissa. Siis nimmari. No hei kolmekin kun innostuin liikaa, noloa ikäiseltäni. Ja on vammainenkin, oma rakas perheenjäsen. 
Ei, tämä vammainen ei suinkaan ole kaapissa. Vaan kuulutan hänestä lähes kaikkialle! Sillä olen hänestä ylpeä. Hänestä avoimesti kertominen on minun valintani. Äidin valinta. Ei tämä ei ole vitsi. Vaan lähinnä otan riskin kertoessani tämän kaiken. Ainakin asialle vieraiden lukijoiden kaikkoamisen riskin. (Älkää huolestuko puolestansa, en aio tuoda häntä täällä blogissa liikaa julki. Hän kun ei itse osaa edes sanoa haluaisiko niin vai ei. Hän ei edes tiedä, mikä on blogi. Hän ei osaa puhua sanaakaan. Siitä en ole varma kuinka vähän paljon hän ymmärtää.)

Miksi ihmiset ottavat riskejä? Siksi, että he luottavat toisiin ihmisiin. Elämäänkin, yhä.

Vammaisen perheenjäsenen synnyttyä elämä on edelleen tai ainakin siitälähtien rikasta. Ja raskasta. Rumankaunista. Kaaostakin joskus. 

You see. Kaaoksen matkustaja, edelleen. Tällä kaoottisella pallolla.  
Hän on siis Jukkaa diggaileva lapsi nuori, kesällä 16 vuotta täyttävä poika. Asuen enemmän jo  muualla kuin täällä kanssamme, kotona, sylin etäisyydellä. NYYH. 
En muuten ehtinyt eilen postailla blogiin. Olin taas vammaisasioissa liikkeellä, tällä kertaa tärkeässä kokouksessa. Itseasiassa johtaen sitä. Vuosikokouksen jälkeenkin huomasin edelleen olevani pj, uudelleenvalittuna. Kiitos luottamuksestanne. And no time to write, sorry. Huomatkaa lukijani, että tämä blogisti on siis melko tärkeä henkilö itsekin ;).

Arkisemmin sanottuna, oman pianoryhmänsä joulusoittajaiset. Mutta minun ylpeille äidinkorvilleni se oli konsertti, liikuttava sellainen. Tiedätte varmaan mistä puhun. Kiitos, Aino-ope.

Meiltä on ollut kaksi piano-oppilasta viime vuodet. Kannustukseksi tytön pianotunneilla käymiseen ostin hänelle viime kesänä Fiskarsin käsityöläisalueelta upean nuottiavain -riipuksen (linkki) . Ihan vain sen pienimmän ja edullisemman mallin SassiDesignin kauniista valikoimasta (huomaa rajatut aukioloajat tästä Sassi Shop). 

Koru on upea, ja saaja olikin hyvin tyytyväinen. Pianoharrastusta lahja ei tosin edistänyt. Heh. Mutta saimmepa kaunista muotoilua mukaamme! (Soittotauko jatkuu, muut harrastukset, hyvät nekin ja itse valitsemansa vievät nyt ajan ;)

Mutta mitä te lukijat olette keksineet soittavien poikienne kannustamiseksi, vinkkejä? Kukaan? Kommentoikaapa boksiini vaikka.
Kehua ja kiitosta on meillä viljelty. Sekä lupaus siitä, että muutaman vuoden päästä omanikäisensä tytöt arvostavat soittotaidon korkeammalle kuin hän nyt edes aavistaakaan-. Tosin, siitä seurasi vain katse, Äiti, olet idiootti!  
Poika silti jatkaa pianotuntejaan. Olen alkanut epäillä, että hän taitaa itsekin tykätä niistä.

(Ps. En ole taloudellisesti hyötynyt nuottiavaimen mainitsemisesta täällä millään tavoin. Se vain on mielestäni ihastuttava lahjaidea, jonka halusin jakaa!)