Että sielu ehtisi mukaan

 Tänään ehdin pitkästä aikaa blogin pariin. Olen kaivannut näitä hetkiä mutta kunkaikkitapahtuuyhtäaikaanäissäruuhkavuosissa!

Olen tuuminut. 

Parempi on olla omassa elämässään näyttämöllä kuin vain katsomossa. 
Parempi olla keskiössä. 
Ei vain sivustakatsojana kun sua kiireessä viedään...! Kun elämä vaatii sinne ja tänne.


Eräs tarina kertoo, kuinka eurooppalainen liikkui Afrikassa paikallisen oppaan kanssa. Eurooppalaisella oli toki - tuttuun tapaamme - kovin kiire päämääräänsä. Niinpä hän hermostui, kun opas tuon tuostakin jäi istumaan kivelle polun viereen ilman näkyvää syytä. 

Kun afrikkalainen taas kerran istahti kivelle omalle tauolleen, eurooppalainen kysymään, mitä ihmettä tämä oikein kuvitteli tekevänsä! Opas tuumi vastauksensa rauhallisesti: ”Odotan, että sieluni ehtii mukaan”. 

Krisse Afrikassa aikanaan, kiireettömyyttä Kamerunissa kera lapsosten

Hetkittäin on ollut ihan liikaa kierroksia maailmanpyörässä. Sinullakin? (Kuvassa The London Eye, alias The Millennium Wheel.)

Krisse Lontoon yössä. (Kuva on jo vanhempi, koska lasit. Nyt ei enää laseja koska laserleikkaus-.)

Minun sieluni ei ole ehtinyt mukaan pitkään aikaan: Työelämä, Kuopuksen sairastelukierre, omatkin infektiot toistuvasti, Puolison työmatkat, vaikeavammaisen äitinä oleminen, ´äiteily` kuten leikilläni tapaan sanoa. Kaikki tämä! Suurperheen arkisäätö.


Vaan sitten lopulta, päätös vähän keventää. Ratkaisuksi löytyi, että teen jonkin aikaa osittaista virkavapaata. Ihan aiheellisesti!

Ja sitten olen vain odottanut rauhassa.

Ehkä nyt, vähitellen?

Jospa se sielu sieltä perässä taapertaa? Se, että saan olla totta tässä ja nyt. Itsellenikin. Eniten ehkä kuitenkin: juuri itselleni! Ja että voin taas puhua itselleni yhtä lempeästi kuin muille. 

Se riittää, kun on hyvä olla omassa itsessään, hengittää rauhallisesti, nauttia tuulenvireestä poskella, kahvikupposesta aamuisessa auringonvalossa. Ei kiire minnekään. Mitään seuraavaa suorittamaan. 





Tuumin myös, että jonkinlainen pientä isompi väsymys ei taida mennä ohi ihan päivässä, parissa? Vuosia kerätty väsymys, ei kai se sula ihan hetkessä. 
Josko päivissä, kuitenkin?

Tahi kuukausissa. Mitäpä sitä kiirehtimään, valmiissa maailmassa, sanovat. 

Paastonaikakin on. Ja hurjia, surullisia uutisia on taas maailmalla riittänyt roppakaupalla. Ei niitä paeta voi, mutta niitä kohti kannattaa katsoa vain sen verran kuin kulloinkin jaksaa.
Kannattaa katsoa mieluummin kohti valoa. Kevät!

En ehtinyt mukaan facebookissa kiertävään Raamattu-haasteeseen, kunkin omista suosikkiteksteistään mielensä mukaan valitsemiin. 
Vaan näin hiljaisella viikolla, tuumin kauniiksi lopuksi tähän postaukseen sitävastoin oman sanaseni laittaa.

Sillä tämä Sana on hyvä:

"Ajasta aikaan luottakaa Herraan, sillä Herrassa on turva, Herra on ikuinen kallio." 
 - Jes. 26:4.


 Ajasta aikaan. Rattaat pyörivät, ajan hammas kuluttaa ihmisiä ja ympäristöä. Otamme - kukin vuorollamme - vastaan iloja ja iskuja. Vaan jokin meitä suurempi yhä pysyy. Ajasta aikaan ja iankaikkisesti. 

Mukavaa Pääsiäisen odotusta!

Lomahaaveita

Että kaikki olisi hetken aikaa ihan rennosti heikunkeikun,
ja saisi ollakin.
Se olisi jo loma!

Näissä mietteissä,
kun talviloma pysyttiin visusti kotona villasukat jalassa, 
sitä tulee jo kurotettua kesään
ja selailtua huokaillen lomatalojen vuokraussivustoja. Jonnekin ensi kesänä?

Lämpimään! Se riittää.

Kaverit!

Loman jätskiannos - yhtä keveä ja valoisa kuin loma itse!

Ehkä matka 
ei ole välttämätön.
Matkan idea on.
Tekemättömän matkan voi muistaa
ja tehdyn unohtaa,
mutta lähde aina matkaan
jos voit!
Ei mikään lämmitä niin 
kuin huomisen matkalippu taskussa:
tuttu takki muuttuu toiseksi
lähtijän naulakossa, se on sadun
näkymättömäksi tekevä viitta.
Onni ja edesvastuuttomuus,
Pako ja nurkan taa katoava lieve. 

- Pentti Saaritsa



Monitasoinen runo. Pakoako vain, loma?
Kun arki olisi sellaista, jota ei tarvitsisi paeta! Silloin lomakin saisi olla täydesti vaan, no; lomaa. Ei pakoa (enää? ja miltä sitten? Itseltään, keneltä, vaatimuksilta... kiireeltä?)

Mietin tätä aivan todella, että arki olisi saatava sellaiseksi, että ihmisellä on itsensä kanssa hyvä olla. Minulle eiole vähään aikaan ollut. Koska ainakiire jonnekin tai huono omatunto kun lapsilta poissa töissä tai töissä liian kiirettä. 

Monelle ei arki ole riittävästi tasapainossa, ikävä kyllä. Onko se saavuttamaton unelma, näin ruuhkavuosina?
Kodin, perheen, työn tasapaino. 
Itse luotan jo: saan sen! kun onneksi jo ensi kuussa vähennän töitä-. Osittainen virkavapaa. Suurperhe ja iloisempi äiti. 
Sitä odotellessa!

Valoisia kevätajatuksia teillekin!

PS: En voi olla hehkuttamatta, eikö ollut hyvin arvattu että 
...And the Oscar goes to: Eddie Redmayne!!!

Helmikuun leppoisat ja vähän fanitusta

 Heippa!

Hiihtoloma takana. Tai no hiihto ja hiihto. Talviloma. Muutama lomapäivä kuitenkin. Ja vaikka oli taas flunssa tässä perheessä uusinnan-uusinnan-uusintakierroksella, niin terveitäkin päiviä mahtui joukkoon - mikä sen mainiompaa! 

Leppoisia leffoja kotiteatterista, yhdessä pelailua, kokkailua, ja lapset ehtivät leipureiksikin välillä. ja yksi laskettelupäivä. Sellainen jos kun toteutuu edes kerta vuoteen, hyvä niin.

Kotiteatterin muumit

 Helmikuun taivas. Upeita näkymiä ollut. Ja niin ihanasti lisää valoa. Vaikka sadetta ja loskaakin. mutta ei kuvata niitä :)

 Tänään jakavat muutes taas Oscarit, siellä suuressa maailmassa... Tai ensi yönä. Näin ohimennen sanoen, rrrrrakastan hyviä leffoja! 

Ja niitähän on kymmeniä ja taas kymmeniä! Olisi vaikea nimetä vain muutama hyvä. Parhaimmillaan mieleen pukkaa vaikka mitä upeita jaettuaja tarinoita. Hyvät leffa, aito tarina koskettaaa aina syvältä - niin kuin hyvä kirjakin. 

Viimeksi kävimme Puolison kanssa katsomassa Kaiken teorian . Tosi vaatimattomasti nimetty leffa eikö ;)

Hurjan mielenkiintoinen tarina,  avaruusfyysikko Stephen Hawkingin elämäkertaelokuva! Hyvää huumoria, hienoja kysymyksiä ja rehellistä kerrontaa. Upeat näyttelijäsuoritukset. Suosittelen! Ei vain voinut olla pyyhkimättä silmäkulmiaan useampaan kertaan.Vammaisen perheenjäsenen kuvaus, sekin tuli niin tosi lähelle - kaikessa rehellisyydessään. Vaimon kynästähän se kirja on, johon elokuva pohjaa.

 Stephen ja Eddie!

Ja tässäpä onkin hiukan nyt jännitystä ilmassa, tuleeko tuo huippuleffa saamaan useampia Oscareita. Jollei yhtäkään, olisin pettynyt!

ja miten ihana oli tämä Eddie pääroolissaan paljonpuhuvine, älyä tuikkivine silmineen, eikös: 

Entäs te? Joko olette ehtineet nähdä ja vaikuttua Kaiken teoriasta?

 Toisaalta tuo leffa toi mieleeni myös erään toisen vammaisnäkökulmaisen leffan - ranskalaisleffan muutaman vuoden takaa. Kertoen vammaisesta miehestä joka halusi palkata henkilökohtaisen avustajan mutta mitä siten kävikään kun valitsi nuoren boheemin hepun, joka ei olisi edes halunnut töitä.. Tositapahtumiin perustuva, elämänilon kaikissa kommelluksissaan säilyttävä oli sekin lämmin kuvaus. Hmm, nyt juuri en muista tuon toisen leffan nimeä... Ehkö joku teistä kuitemkin tunnistaa ja tietää mitä tarkoitan!

Helmikuun illat, takkatuli, leffat. Hyvä yhdistelmä!

Nyt tarvitsen kupillisen lämmintä kaakaota. 

Mukavaa viikon alkua!

(leffaan liittyvät kuvat kaapattu netistä, tunnustan)

Parannuksia

Diagnoosi

Monitulkintainen sana on tuo parannuksia. Puhutaan tämän blogini parannuksista, toivon!

Mä niin tahtoisin kommentteja, keskustelua! Vaan en saa niitä aikaan. Onko kynnys kommentoida jotenkin korkea, olenko (ajoittain) vastannut vitkaisesti tai tekniikka ei kerrassaan pelitä? Missä vika?

Okei, yritin tässä itsekin diagnosoida vähän. 

Huh. Kääk. En pysty itsekään lukemaan monia aikaisempia postauksiani vuoden takaa ilman nolouden hetkiä ja häpeän kiusallista punaa poskillani. Voi mitä kaikkea sitä on tullut kirjoitettua, huhhuh! Ylipitkiä jaarituksia. Ja niiiiiiiiin monta fotoa per postaus. Ihan liikaa. Säälin teitä lukijoitani. Mitä ihmettä sitä on tullut ajateltua? Yrityksenä säilöä koko fotoalbumi tänne netin sfääreihin?

Vaan on niitä onnistuneempiakin postauksia. Joihin oon yhä vielä tyytyväinen. Joiden poistamista ei tarvi edes harkita. Jotka voin allekirjoittaa vielä tänäkin päivänä. Kuvat kivoja, ja tekstikin ymmärrettävää eikä pompi asiasta toiseen. Joskus. Esimerkiksi tämä suloinen: Poikamaista! Tai tämä äitiydestä: Punainen hattu. Ja perheemme balettitytöstä, tanssin tärkeydestä kaikille: Syystanssia.

Joskus hyviäkin tekstejä, joukossa muutama lukijoita koskettava. Kokonaissaldo? 
Usein vastassa hiljaisuus. Kuitenkin kaipaan, hmm jotain...? Enemmän kontaktia teihin lukijoihin! 

Vaan miten sitä ihminen on näin hassu että opettelee jotain asiaa alusta asti ihan julkisesti? 
No, pakko kai toisaalta tässä lajissa onkin.

Katse eteenpäin! Jospa se tästä vielä...?

Auttakee! Mitä toiveita teillä on lukijoina? Mitä parannusehdotuksia? Ruusuja, risuja?

 

(huiii kamalaa...?)  

Mä yritän nimetä joitakin toiveita jo itse:

Aiheet. Pelkistys. Pointti esiin. Jaaritukset pois.
Kuvat. Vähemmän on enemmän. Opettelehan sitä valokuvausta lisää, jooko!
Elämä. Valoisuutta. iloja. Syvempiä hetkiä mausteeksi.  
Keskustelu. Jooko, kiitos! Huhuu, onko siellä ketään? Yksinäni juttelen?
Ajoitus.  Aamupäivään. Postaustiheys useammin. 
Muu. Blogilinkit muuallekin someen. Tai jotain aktivoitumista, please? Insta? facebookiin en aina kehtaa laittaa omaa linkkiä. Itseään on paha mainostaa. Blogiseuranta helpommaksi ja lukijaystävällisemmäksi, tavalla tai toisella. Nih!

Olisiko näistä hyvä aloittaa? Entä mitä muuta?


Mukavaa perjantaita ja Iloista Ystävänpäivää! 

Krisse

 
dress, karen millen
boots, högl

Sunnuntaina

Kevyempi sunnuntai. Valoa, paljon! Ihana kevättalven aurinko. Ja kynttilänpäiväkin. 
 Kuopus ja naapurin poika loivat jo muutama päivä sitten tämän persoonan:

 Iik, mikä ihana nenä! (Iskä taisi auttaa ihan vähän, ainakin tuon aurinkolasi -designin.
Joo: ray ban aviator)

Pari runoa taas tänään pysäytti kivasti. Ehkä teidätkin: 

 "Kun elämäsi tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta, päätä aloittaa
monumentaalinen luomiskausi. Se helpottaa, muut huolet muuttuvat pieniksi, 
                 näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan. 
Ei ole varsinaisesti väliä mitä päätät luoda, runoja, romaanin, maalauksia,
veistoksen, sinfonian, ryijyn, historian, maisemapuutarhan, uuden tieteellisen 
maailmankuvan – kunhan se on kyllin haastavaa: 
haalit vanhat kunnon huolet kainaloosi, 
alat vaalia niitä ja opit elämään niiden kanssa, pienten herttaisten huoliesi, miten saatoit koskaan kuvitella kyllästyväsi niihin."

 - Kai Nieminen, Teoksesta Perimmäisten kysymysten äärellä, Tammi 2004

"Tähän lopetan runojen kirjoittamisen.
             Tai en vanno.
Saattaa olla että ikkuna taas joskus 
unohtuu auki, ja lintu lentää sisään:
että auttaa sen ulos, on runo."

- Pentti Saarikoski



Sunnuntain tunnelmista kiitollisena,
 Krisse
(valokuvat by puoliso)

Miksi? Lähtevän auton takavalot ja muita kysymyksiä

Miksi lumihiutaleiden leijaillessa taivaalta tuntuu joskus siltä kuin itsekin kevenisi hetkeksi?


Miksi silloin kun haluaa ostaa burgundinpunaiset housut, ei taatusti löydä sellaisia valikoimista?


Miksi koiranpennut tuoksuvat niin hellyttävänhassuilta? Ja ne tassut - niin ylipehmoiset!


Miksi mustiin pukeutunut pappi saa valtamediassa aina pahiksen rooliin, ei supersankarin kuten muut mustiin pukeutuneet pahaa vastaan taistelevaiset hassunnaiivit humanistit viittoineen?


Miksi ei saisi edes yrittää?


Miksi joskus liikutukseen riittää pikkulapsen viaton niska, ylväs ja rohkea pään asento?





Miksi kyynisyyttä ihaillaan?


Miksi nykylastenohjelmien räiskyvän kiireinen taistelumaailma eikä enää Nalle Luppakorva tai pullantuoksuinen mummumallikuva Eila Roine?


Miksi Mansikki ei ole enää Mansikki vaan korvamerkitty tuotantoeläin numero 874 taijotainsinnepäin?


Miksi huomaan jo reilu nelikymppisenä olevani wanhanaikainen kuin maalaistalon heinäseiväs? (Joissain asioissa)? Paikalleni pystytetty?


Miksi sittenkin, lapset ovat aina meidän lapsiamme vaikka aikuisinakin?


Miksi vaikeista asioista ei kannata puhua kuin hyvin harvalle ihmiselle?


Miksi miehen käsi on niin kiitollisuuteen asti lämmin ja turvallinen, omaani puristaen?


Miksi tulimme tänne, me kaikki?


Miksi joillekin suodaan vain mittaamatonta kärsimystä, iskuja toisensa perään?


Miksi okrankeltainen väri loma-asunnon seinässä Ranskassa hoitaa sielua niin vähällä, niin huomaamatta?


Miksi isänikävä kulkee mukana koko elämän?


Miksi pyöräily saa lähes poikkeuksetta hyvälle tuulelle, tai talvella, hiihtäminen?


Miksi odotan maaliskuisia jääpuikkoja räystäiltä putoaviksi jo nyt?


Miksi Runebergin tortuissa maistuu naisten taito ja tahto tehdä arjestakin juhlaa?


Miksi ikävöin suvun vanhempia älykkäänlämpimiä naisia ja juttuhetkiä heidän kanssaan yhä enemmän mitä pidemmälle itse ehdin?





Miksi aikaa viinille, hyvälle ruoalle ja ystäville tulee raivattua niin harvoin?


Miksi lähtevän auton takavalot saavat joskus kyyneleet silmiin?

 


 

Runollista Runeberginpäivää, ystäväiset!

Oudot päivät, oudot runot

Kun odottaa että talven selkä olisi jo taittumassa, ja sairastelujen
ja loskan
käy yllättävän kipeää se, ettei niin olekaan. 
Eniten-hatuttaa-kaikki -päivä oli tässä tämä.
Kellään muulla, ikinä?

Minulla helposti jossain takavasemmalla läsnä se tunne, että pitäisi silti jaksaa sanoa, eihän tämä nyt mitään. (Verrattuna - pahimpaan!?)
Vaan kyllä tämä nyt jotain. 
Viime viikolla tiputuksessa Haartmanin sairaalassa. Tällä kertaa minä itse.
Hohhoijaa.

Ja sitten heti paareilta töihin, kynnelle kykenevä. Kun unohdin edes pyytää mitään sairaslomatodistusta. Olen tottunut siihen vastaukseen että (vain) yhden päivän saa. Ja se oli etätyöpäivä jo muutenkin, aika hyödytön paperi kai lopulta ois ollut - kun oli pakko tehdä ne työt jotka oli ovella (hautajaisvalmistelut, saarna ja liturgia). Olin ihan lääkepöllyissä sairaalasta kotiutettaessa yöllä klo 1.26. En tajunnut sanoa tulevan viikonloppuni olevan täynnä töitä. Enkä jaksanut soitella sairaalaan enää jälkikäteen. Soitella sijaisille. Ym.

Eli, liian uupunut! Kai sitä voi uupua hetkeksi niin ettei enää jaksa maristakaan enää?

"Vain" migreeni toista vuorokautta, oksentelun laukaistua kipukohtauksen päälle. Oksentelu puolestaan alkoi vatsataudista joka meillä jälleen jylläsi 4:llä perheenjäsenellä. Ei, ette halua tietää.
Kolmet lääkkeet suoneen, elämä voitti - kiitos Luojan ja lääketieteen!

No, tänään vapaapäivänäni runoja, teetä ja sympatiaa. Ja yksi vaikeavammaisen Hojks -keskustelu. Aikaansaannos sekin. 

Lontoon teet oli jääneet korkkaamatta kaapin perälle - nyt viimeistään! Tilanne vaatii teetä - ja paljon sympatiaa.

 * * *

Muutama tuokiokuva, runouden outo, rikas (tai oudonrikas) maailma:
Oletteko valmiit?



"Makasin kylvyssä, selasin kirjaa kun lainauskortti 
putosi ammeeseen ja heti muste alkoi liueta, levitä. Kirja oli 
kaksi kuukautta myöhässä. Olin raittiilla tuulella. Päätin toimia 
yhteiskunnallisesti. Ajoin kirjastoon julkisella 
liikennevälineellä. Talo oli korkea ja avara, puolillaan 
valoa kun katsoin kirjarivejä 
mieleeni tuli minkkitarha. Maksoin sakkoni. Mutta rikokseni 
ei ollut vakava. Postissa jonotin 
rahaa. Katsoin kelloa. Kaiken olin saanut 
toimitetuksi tunnissa. Pidän yhteiskunnasta 
joka toimii. Suomi toimii kirjaston ja postin osalta. Suomi oikein tuntui 
toimivalta yhteiskunnalta. Lopun päivää 
makasin sängyssä ja koetin varoa 
kaikkea äkkinäistä."

- Heikki Reivilä, Maa on tähtien taivas, 1989


Heh, tuo tunnelma. Jotenkin Charles Bukowskimainen, eikö?

Reivilä on itselleni uusi tuttavuus. En tiedä lukeneeni häneltä koskaan aiemmin mitään. 
Häntä runokirjani (vuodelta 1994!) luonnehti  näin:

" ...raikulirunoilija, elämän merimies ja suorapuheinen rienaaja. Omaa runoilijankutsumustaan pohtiessaan Reinilä on ( - - ) kertonut ihailleensa muuatta vanhaa valokuvaa, jossa "Eino Leino lounasti aamutuimaan Kämpissä. Sillä oli valtavan korkea oluttuoppi nenänsä edessä, ruokalautanen ja snapsilasi. Minä olin erittäin huono koulussa ja minulle tehtiin selväksi lapsesta saaakka, ettei susta koskaan mitään tule. Suurimpia unelmiani oli joskus istua ruokapöydässä aamiaisella niinkuin Eino Leino hymyssäsuin, kuohuva olut ja kirkas snapsi vieressä ja hyvää seuraa ympärillä."


Vähän stereotyppistä? Runoilija ja snapsilasi? Ei, älä koskaan ota runoilijaa luoksesi asumaan. (Heikki Salon kuulijat tunnistanevat...) No Reivilä on wikipedian mukaan sittemmin vaihtanut maisemaa, Lontooseen. Vaikka tää Suomi oikein tuntuukin toimivalta yhteiskunnalta - kummaa.


Joo, runot voi auttaa hatutuksen(kin) hetkellä. Osaltaan. Keväänkaipuun hetkellä keskellä elämän sohjoa.


"Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi,
älä tietyssä asemassa olevaksi,
niin olet vapaa tällaisenäkin kevätpäivänä
istumaan tavaratalon rappuselle
syömään tötteröjäätelöä."

- Helena Anhava, Vuorosanoja, 1973



Sitä odotellessa, moikka!

Maanantain miete

Elämä on  

Elämä on tilaisuus, hyödy siitä.
Elämä on kauneus, nauti siitä.
Elämä on autuus, maista sitä.
Elämä on uni, todellista se.
Elämä on haaste, kohtaa se.
Elämä on velvollisuus, täytä se.
Elämä on peli, pelaa sitä.
Elämä on lupaus, täytä se.
Elämä on suru, voita se.
Elämä on laulu, laula se.
Elämä on ponnistus, hyväksy se.
Elämä on tragedia, kohtaa se.
Elämä on seikkailu, uskaltaudu siihen.
Elämä on onni, luo se.
Elämä on liian arvokas, älä tuhoa sitä.
Elämä on elämää, taistele sen puolesta.

- Äiti Teresa

Niin, äitejä nuo molemmat: 
Luonto-äiti näitä talvisia upeita maalauksiaan maalaillen ja äskeisen mietteen Äiti Teresa. (Hänestä voit lukea lisää vaikka täältä).


Valoa talvipäiviinne!

Terapeutilla

...nimittäin ratsastusterapeutilla ;) meidän vaikeavammaisen nuoren miehen kanssa.

Silloin kun maailman uutiset toistavat toivotonta tulitustaan, ja usko ihmisen hyvyyteen on koetteilla, on entistä parempi muistaa, että jostain löytyy yhä lämpöä, rakkautta, hoivaa. 

 Ihan jopa melko läheltä.

 Arvostan eläinterapeutteja, totta tosiaan!

Oli tooosi kylmä pakkaspäivä! vaan sydäntä lämmitti se molemminpuolinen yritys, tsemppi, yhteys (mitä sanaa siitä sitten osaisikaan käyttää) joka heillä kahdella; vammaisella poikasella ja heppaterapeutilla voipi olla.

Silmä lepää Luojanluomissa, monenkarvaisissa, monenkokoisissa.

 Kiitos terapeutit, ja kiitos Satu! Jatketaan tästä.



Ps. Uskonnollisesta fanatismista kuitenkin sananen, heille jotka vielä jaksavat - mahdollisesti. Viime päivien järkyttävien Charlie Hebdo -uutisten vuoksi. Nobel-palkittu nigerialainen kirjailija Wole Soyinka on kirjoittanut erääseen runokokoelmaansa viisaat sanat: 

"Jos tappaa rakkaudesta jumalaan, tappaa rakkauden, tappaa jumalan /
Jos tappaa jumalan nimissä, hylkää jumalan ja riistää jumalalta nimen".

Paljon punnitut mietteet tuolta nyt jo 85-vuotiaalta vanhukselta! Viisaus asuu vanhuksissa, elämää nähneissä, paljon rakastaneissa. (Koko HS-näkökulma täältä otsikolla "Kun saatana puetaan jumalan kaapuun", by kulttuuritoimittaja Jukka Petäjä).

Kirjailija Jari Ehrnrooth puhuu Pariisin terrori-iskun erityisestä painosta: 

"Fanaattinen terrorismi on pahimmillaan juuri uskonnollista. Nämä murhaajat toteuttavat 'jumalan pyhää vihaa'. Mitään sen kauheampaa jumalanpilkkaa ei kai olekaan."

Lue upea, monia ajatuksia herättävä pitkä artikkeli täältä.

Niin. Ihan niin. Rehellistä ja itsekriittistäkin puhetta. Kirjailijoita kannattaa pysähtyä kuuntelemaan.


Eläimiä suuresti rakastanut Jumalan pieni köyhä puolestaan rukoili näin, vuosisatoja säilyneen rukouksen, joka yhä ehkä kestää meidänkin päiviemme painon:


 Franciscus Assisilaisen rukous

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
                  - Aamen.