maanantai 31. maaliskuuta 2014

Rannalta katsoen


Muutamia koneelle unohtuneita kuvia tänään. Ajalta kun kevät ei ollut vielä näin pitkällä.

Mitä muuta kuului viikonloppuumme? Borschkeittoa, kiireetöntä yhdessäoloa, rauhallisia ajatuksia, kerrankin. Vapaapäiviä. Ulkoilua ja auringosta nauttimista.

Katsomista uusin silmin-. (Niin, uusin ja laserleikatuin, sitäkin. Ja jotenkin muutoinkin.)

  
Katsomista uusin silmin. Sisäisestikin. 

Kauneutta ympärillämme. 








 Elämään evästä ja pohdintoja pintaa syvemmältä voit lukea vaikka täältä. Minulle se avasi ajatuksia, ehkäpä sinullekin. (Näin paastonaikana, lisää pakollinen teologi minussa.)



Luomakunnan Äiti ja Isä, Aurinko ja Vuori

Jumala, Äiti ja Isä, minä kiitän sinua elämästä,
jonka olet antanut minulle, muille ihmisille ja kaikille luomillesi.

Itse en ole elämääni tehnyt,
vaan se on sinun lahjasi. 


Sinä kannat elämää, tuhlaat rakkauttasi kuin äiti, suojelet kuin isä lastaan vaarojen uhatessa. 

Aurinko, lämmön ja valon antaja.
Kun paistat kirkkaalta taivaalta, tunnen eläväni.
Varjot väistyvät mielestäni, lämpö valtaa sydämeni ja olen iloinen. 


Vuori, suunnattoman suuri ja painava.
Sinussa minä voin levätä,
sinuun voin luottaa. 


Meri, kaiken elämän lähde,
tumma ja myrskyävä, sininen ja tyyni.
Sinussa kohtaan voiman, pelottavuuden ja rauhan. 


Parantaja, meidän luotujen tavoin sairauden tuttava, kipujen mies. Tee minusta kokonainen, paranna minut, poista sairauteni. 

Vapauttaja, anna minulle uskoa, toivoa ja iloa.
Päästä minut sitovasta syyllisyydestä,
väärästä kiinnittymisestä ihmisiin ja elottomaan. Vapauta minut rakastamaan sinua, sisariani ja veljiäni ja koko luomakuntaa.

Ylistys sinulle, Jumala, koko luomakunnan Äiti ja Isä, Aurinko ja Vuori.
Aamen.
       - Sallie McFaguen ajatteluun pohjautuen Ilkka Sipiläinen, Kirkon yhteiskuntatyön sihteeri





Joskus mietin, sitooko meitä ihmisiä aina niinkään juuri syyllisyys. Sekin, toki. Ja niin on varmasti hyvä. Silloin kun siihen on oikeasti aihetta.
Mutta liian usein meitä sitoo myös suru. Surumielisyys. Alakuloisuus, tunne, ettei voi vaikuttaa asioihin (enää?).  Se voi estää rakastamasta. Sitoa voimat ja koko ihmisen. Suru voi estää näkemästä kauneutta elämässä. Ottamasta rakkautta vastaan, omistamatta sitä itselleen kuuluvaksi.

Voisiko silloin hiljaa pyytää:

Päästä minut sitovasta surusta, väärästä kiinnittymisestä menneisyyteen ja menetetyksiimme. Vapauta minut rakastamaan - yhä- , olkoon sitten vaikka Sinua, sisariani ja veljiäni ja koko luomakuntaa. - - 

Olen surrut niin kauan. Surulle kuuluu ja saakin antaa tilaa. Oman aikansa. Suru on aina mukana. Ei sitä tarvitse erikseen pyytää mukaan, kyydissä se pysyy kyllä. Mutta entä silloin, kun mitään muuta ei kyytiin enää mahdukaan?

Silloin on varmasti hyvä pyytää vapautumista. Jos uskaltaa. 
Sillä onhan suru myös ystävä, joskus suojaansakin tarjoten. 

Kurkistellaan edes välillä suruistamme pois, kohti elämää?



Kuvat: Jukka Märijärvi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja, ideoita, yhteistyötä? s-postiin tallessamaailma@gmail.com