tupajumi!

 Mä jumitan! Tiedättekö sen fiiliksen, kun intoa puhkuen teet kasan suunnitelmia, jotka pitäisi päästä toteuttamaan _heti_, tietenkin! Mutta sitten tulee tuhat muuta asiaa ja miljoona keskeytystä ja tahmeaa hidastusta ja siinä sä vaan yhä jumitat! huh. Kysyy kyllä kärsivällisyyttä. Ei, meillä ei ole niitä haittaeläimiä. Jumitan ihan itse täällä tuvassani.

Vaan minkäs teet.

Nyt on jarrut niiiiiin päällä eikä ne tavalliset sata lasissa. 
Nappailen tässä antibiootteja, pyörin turhautuneena ympyrää kuin Roope Ankka kuoppainen ympyräpolku vanavedessään.

Tuhat asiaa tekemättä! töissä ja kotona. Ei auta kuin rauhoittua. 

 


Silti, jotain hyvääkin: 

mummu on saatu kylään Pyhäinpäiväksi, ompelukone surraa alakerrassa kun tyttäret (ja pojatkin) luovat taas naamiais/Halloween -asujaan, kurpitsapää on koverrettu ja sen silmien tuike jo testattu. Hieno tuli! Muutama pikkuinen söpönen tytöntyllerö soitti ovikelloa jo tänään karkki tai kepponen! -teemalla. 

Niin. Jenkkilän Halloween -hapatus on täysillä rantautunut ainakin näille kulmille Helsinkiä. Lapset velvoitettu open toimesta kouluun hullusti pukeutumaan (luokan paras asu kuulemma palkitaan - jo viime vuonna poikamme voitti tuon kunnian siskon toteuttamalla ja äidin inspiroimalla asulla - edullista ja hauskaa. Tarpeeksi hömelöä touhua kerrankin jotta tuonikäiset innostuvat (joo, ei nämä vanhemmat yhtään ;) 




Halloween on pakollinen, hitaasti mutta varmasti Suomeenkin ujuttautunut kaupallinen krääsäjuhla, joo. Toki se on Pyhäinpäivän aatto - ja itse juhlapäivä on aina aattoa tärkeämpi. Eli Pyhäinmiesten (ja -naisten)päivä on tietysti tärkeämpi kuin riekkuminen pelottavissa asuissa. Kuin kuolemaa halveksuen? Tai sille narrimaisesti nauramaan pyrkien. 
Ensin hauska hölmöily alta pois (lapset puhuvat asuistaan kauan etu- ja jälkikäteen) ja sitten varsinainen suurempi juhla vietetään rauhallisissa merkeissä. Tällä reseptillä meillä.

Pystytkö potkimaan tätä tutkainta vastaan? Harva pystyy. On elettävä ajassa mukana tai sitten sitä vastaan. Mutta, oma rajani menee siinä, että kaikista karmeimmiksi zombieksi sun muiksi en halua lasteni pukeutuvan. Hyvällä maullakin voi toimia. 




Hauskanpidon kannalta Halloween on vaikea lyödä laudalta. Ja hauskanpitoakin välillä tarvitaan, tässä monesti niin ryppyotsaisessa Suomenmaassa. Kun nyt sentään lopulta päättäisivät milloin tätä jenkkihapatusta vietetään! Hämmentävää; osa kun vietti sitä jo viime viikonloppuna, suurin osa tänään tai huomenna - kuten aattomerkityksessä perjantaina pitäisikin.

Muistutan itse kuitenkin myös lapsia tämän hauskanpidon alla peittyvästä syvemmästä sisällöstä. Tosikko mikä tosikko. Tylsimys mikä tylsimys. Ei, vaan aikuinen. Sittenkin.

Nimi Halloween on lyhenne englannin sanoista ”All Hallows' Eve” eli pyhäinpäivän aatto.

Lue lisää taustaa täältä.

Itselleni varsinainen Pyhäinpäivä on hiljentymisen, poismenneiden rakkaiden muistelemisen päivä. Menetin isäni ollessani vasta 11-vuotias. Ja kylläpä niitä hautajaisia on muutenkin meidän sukuumme ja perheeseemme osunut. Väkisin vetää hiljaiseksi. Sytytämme kynttilät pyhäinpäivänä rakkaillemme. Iloa ja surua. Hauskanpitoa ja hiljentymistä. Syliä, silittelyä ja Meitä Suurempia Sanoja. Tätä kaikkea vuorotellen. 

Valokuvia ja hiljaa viipymistä, aivan ajatuksissaan.

Muistoja ja rakkautta.




Happy Halloween kera lasten naurun (muistakaa; ei niitä liian pelottavia juttuja sitten!) 
ja rauhallista Pyhäinpäivää teillekin!

Ennen myrskyä...

Ja taas maanantai. 

Viikonloppuun mahtui kirjamessut (jokavuotinen must! josta tosin unohdin ottaa kuvia - Pauliina Rauhalan omistuskirjoituksella varustettu Taivaslaulu tarttui mukaan, ja toki monenmonta pokkaria kevyeksi matkalukemiseksi. Ja yllätyksiä lapsille vielä visusti varastoon - isänpäiväksikin jotain J.O.:lta ;) 

...töitäkin toki, tavallisen mukavaan tapaan,
ulkoilua, ystäviä, huolta ja huojentumisia läheisten terveydestä, hyvää ruokaa ja yhdessäoloa. Kaikenkaikkiaan, hyvä viikonloppu!

Enkelikuvioisen sateenvarjon alla astelen menemään. Tämä ajatus huvitti minua erityisesti töissä. Suojassa sateelta, kliseiset Rafaelin pyöreäkasvoiset söpöisenromanttiset enkelit mukana. Kuin kävelevä uskontunnustus? Täytyy muistaa ottaa kuva tuosta lempisateenvarjostani, jonka ostin aikoinani Firenzestä.


Jospa kaikelta muultakin olisi elämässä yhtä helppo suojautua kuin sateelta ja myrskytuulelta.

Aikamoiset myrskyvaroitukset onkin annettu. Nuoriso ja lapset varoiteltu ulkonaliikkumisesta, ruokaa, lämpöä, viihdettä ja vilttejä kasattu. No joo. Mutta pakkohan se on hiukan tarkkailla säätä.

Sen verran ohut on iho ihmisen lapsilla.

Pitäkäähän huolta toisistanne, myös myrskyissä! <3

Täällä taas!

sairastin.

lapsi hyppi niskassani iloisen keijun tavoin
kovin tietoisena oikeuksistaan
"- mun äiti!"
sellaistahan se, 
äitinä olo
kokopäiväistä kuperkeikkailua

olen alati katkeamaton selkäranka

kuumeessakin ropisee pisteitä sädekehääni,
jota kannan kuin kunniamerkkiä
mitaten aikaa vain
hymystä hymyyn
sinnittelystä selviämiseen
leikistä seuraavaan lauluun
kutitteluista kasvun merkkeihin:

ollaan tässä ja nyt!
ollaan vain.
                      (runo: tallessa maailma)

"Äiti yrittää nyt hetken katsoa tätä ohjelmaa.  - Älä putoa...ai sä lennätkin nyt.." Ahaa. 

Äitii, tuu leikkimään! 

"Äidillä on...

...kuumetta ja huono olo. Äh, miks mä edes yritän selittää tätä sulle, mun pienhenkilö!?"

Täällä taas!

Taipumukseni on tallettaa kaikki flunssat sun muut pöpöt itselleni, en kais raaskisi luovuttaa niitäkään suosiolla eteenpäin muille. nyt tässä vielä flirttailen hetken poskiontelontulehduksen kanssa, saisinko sen jäämään vai karistettua sittenkin kauemmas. 

Voisin kirjoittaa teille uuniperunoista täytettyjen paprikoiden kera ja siitä miten hyvältä ne maistuvat erityisesti silloin kun tajuaa makuaistinsa edes osittain palanneen-. Tai leffasta nimeltä Rakkautta ennen keskiyötä (trilogian kolmas osa joka oli dialogia ja melkotyrmäävää syyllisyyttä täynnä, hetkittäin) tai siitä kuinka kiitollinen olenkaan työterveyshuollosta ilman tuskastuttavaa jonotusta josta minulla on kokemusta yhteenlaskien varmaan kuukausien verran koko tältä suurperheenäiti-uraltani tai siitä kuinka vuorokaudessa on aina vaan liian vähän tunteja käytettävissä - ja sairaanakin liian paljon kirjoja luettavaksi sillä päänsärkyisenä ei voi edes lukea! ja silti (rumpujen pärinäää ja muita erikoistehosteita) lupaan...

- palata tiuhempaan postaustahtiin jälleen! Näin kestoköhästä ja vuotavasta  hanasta nenästä päästyäni. 

Eipä muuta. Lunkia lauantaita kaikille, kuulumisiin pian taas! <3 Pusuja kaikille ihan vain siksi että on kivaa olla kuumeeton <3 halipusu!
...eikä matkakuumetta lasketa!

Radiohiljaisuus

 

Joskus sumuisina aamuina

olen käpertynyt sinuun kuin

talviuneen vaipuva eläin

kuunnellut sydämesi ääntä

etsien turvaa

jota tiedostamatta hain.

  (tuntematon)

Mistä tämä pitkä radiohiljaisuus? Sorry lukijat! Jos täällä sinnikkäitä sellaisia vielä on ;) 

No syysflunssa vei voimat. Niiskutan aivastelen särkyilen. Kömmin takaisin peiton alle. Vintti pimeenä. Majakan valot sammuksissa. Pää kuin Haminan kaupunki. ja sitä rataa.

Muistakaa te vitamiinit, ceet, deet ja villasukat. ja nauttikaahan noista ihanista ruskan väreistä minunkin puolestani - kaunista!

"Jos kokoamme kaiken sen mitä lääketiede tänään voi varmasti väittää,
kuuluu se näin:
puhdas vesi kohtuullisesti nautittuna on vaaratonta."

- Pablo Picasso

 Terveitä ja pirteitä syyspäiviä!

Ja Jumala sanoi EI

Ja Jumala sanoi EI

Kun minua ajoittain kalvaa suuri huoli vaikeavammaisen poikani tulevaisuudesta,
tämä kuvien alla oleva runo auttaa minua. En tiedä miksi. 

Sydän kuitenkin tietää.
Rauhoittuu
taas - hetkeksi.

(Kuvasarja on jo muutaman vuoden takaa, Poika on kasvanut jo hurjasti näistä ajoista...) 

Äiti ja Poika

Tihi-hihihiii....! 

Rrrrrakas! <3

Meillä on lystiä yhdessä! 

JA JUMALA SANOI EI

Pyysin Jumalaa ottamaan pois ylpeyteni,

ja Jumala sanoi:

”Ei. Minun tehtäväni ei ole ottaa pois,

mutta sinun tehtäväsi on luopua.”

Pyysin Jumalaa tekemään vammaisesta lapsestani ehjän,
ja Jumala sanoi:
"Ei. Hänen henkensä on eheä,
hänen ruumiinsa on vain väliaikainen."

Pyysin Jumalaa suomaan minulle kärsivällisyyttä,

ja Jumala sanoi:

”Ei. Kärsivällisyys tulee koettelemuksista,

sitä ei suoda, se ansaitaan.”

Pyysin Jumalaa antamaan minulle onnea,

ja Jumala sanoi:

”Ei. Minä annan siunausta,

onnesi sinun on itse rakennettava.”

Pyysin Jumalaa säästämään minut kivulta,

ja Jumala sanoi:

”Ei. Kärsimykset vieroittavat sinua maailman huolista,

tuoden sinua lähemmäksi Minua.”

Pyysin Jumalaa kasvattamaan henkeäni,

ja Jumala sanoi:

”Ei. Sinun on itse huolehdittava kasvamisestasi.

Minä karsin sinua saadakseni sinut kantamaan hedelmää.”

Pyysin Jumalaa kertomaan, rakastaako hän minua,

ja Jumala sanoi: 
"Kyllä. Minä annoin ainoan Poikani, joka kuoli puolestasi.

Tulet olemaan kerran taivaassa koska uskot."

Pyysin Jumalaa auttamaan minua

rakastamaan muita niin kuin Hän rakastaa minua,

ja Jumala sanoi:

”Lopultakin sinä ymmärrät.”

 - Claudia Minden Weisz (suom. Jussi Asunta, nyt mukaellen KK)

"Toisen elollisen edessä meillä on ihmisinä -ja kristittyinä- vain yksi sana ja se on kyllä. Jos Sinä kärsit, niin pitää minunkin kärsiä. Jos sinun luotuisuutesi kielletään ja sinut hylätään, niin täytyy käydä minullekin sinun rinnallasi -. Jeesus kantoi ristillä Jumalan äärimmäisen hylkäämisen, äärimmäisen EI:n. Jumala ei pitänyt häntä enää ristillä omana rakkaana Poikanaan, vaan hänen harteilleen laskettiin maailmankaikkeuden kaikki synnit; menneet, nykyiset ja tulevat, niiden koko paino ja tuska. Jeesukseen tiivistyi tuossa äärimmäisen kärsimyksen hetkessä kaiken kivun ja synnin keskipiste maailmassa, maailmanhistoriassa. Hän kantoi meidän kipumme, syntimme, sairautemme ja hätämme. Hänen kipuunsa Jumala kielsi lohdutuksen jotta meillä olisi lohdutus Hänessä." (Kommenttiteksti, mukaellen: Mika K T Pajunen, teol. tri)

Lohdutus ja läsnäolo. Kivussakin. 


And God Said, "No" - A poem by Claudia Minden Weisz


I asked God to take away my pride,
And God said, "No."
He said it is not for Him to take away,
but for me to give up.

I asked God to make my handicapped child whole,
And God said, "No."
He said her spirit is whole,
Her body is only temporary.

I asked God to grant me patience,
And God said, "No."
He said that patience is a by-product of tribulation,
it isn't granted, it's earned.

I asked God to give me happiness,
And God said, "No."
He said He gives blessings,
Happiness is up to me.

I asked God to spare me pain,
And God said, "No."
He said, "Suffering draws you apart from worldly
cares and brings you closer to Me."

I asked God to make my spirit grow,
And God said, "No."
He said I must grow on my own,
but He will prune me to make me fruitful.

I asked God if He loved me,
And God said, "Yes."
He gave me His only Son who died for me,
and I will be in Heaven someday because I believe.

I asked God to help me love others,
as much as He loves me.
And God said,
"Ah, finally you have the idea."



(© 1980, Claudia Minden Weisz. Used by permission of the author.
All other rights reserved by Claudia Minden Weisz.)



PS. edit: 
Huomasin jo postattuani, ettei runon toista ja toiseksi viimeistä säettä oltukaan käännetty suoraan lainaamassani lähteessä valmiiksi, joten ne käänsin itse. Toki olen törmännyt niiden käännöksiin jossain aiemmin, en tiedä kenen kääntäminä, muistan vain lukeneeni olisiko ollut Jaatispostissa -. Sana ehjä/eheä viittaa täysinäiseen, kokonaiseen; täyteen ihmisyyteen - korostaen sitä, että fyysisistä tai toiminnallisista vajavaisuuksista huolimatta runon kirjoittajan vammaisessa lapsessa jo toteutuu täysi ihmisyys, syvimmiltään; kirjoittaja valitsee tätä kuvaamaan sanan henki (spirit), voisi ehkä kääntää myös sanalla sielu. Merkitys on siis se, että Jumalan silmissä vammainen lapsi on täydellinen ja eheä jo nyt, sellaisenaan! :) 

PS. edit vol 2. aamupäivällä 8.10.2013:
Nyt kun muokkaamaan lähdin, niin vasta huomaan; Jussi Asunnan suomennoksessa oli käännetty sanan "cares" vastine sanaksi "turhuus/turhuuksista" - yllättävää!  Vaihdoin sen nyt tähän yhteyteen sanaksi "huoli", joka mielestäni paremmin kuvaa vammaisperheiden arkea ja todellisuutta. 

Tallessa! hetkiä

Ota valokuva

"Tietääkö ihminen etukäteen elävänsä (juuri silloin) hetkeä, jonka tulee muistamaan?"

Joskus tiedät. Jostain hetkestä voit koittaa tehdä sellaisen.

Talleta hetkiä maailmastasi.

Ajatella, juuri nyt olen tässä, tämän ikäinen, istun ja luen...
 Mitä tulen muistamaan tästä päivästä?

Lapsen naurun. Hänen joka vasta oli ihan pieni. Ja on vieläkin. 

Joka jo kertoo maailmastaan itsekin. Sanoilla. Entisen touhun, äänten ja ilmeiden lisäksi. Joka on leikkinyt tänään mankattolla ja rosekaamella (pehmoilla; sammakolla ja lohikäärmeellä), rattorilla hurrrrjasti pärrristen ja myös leekoneella kaarrellut huimia mutkia. Tehnyt hassuja ilmeitä miimät puoliksi kiinni tai ihan vinossa. Pukenut kenkät jaakaan ihan itte, hoisut samoin, ja sanonut, ompa hassut lalat äitillä (en tiedä miksi? pallosukistako lie johtui). Halunnut sulkea pihapootin itse - ei, ei äiti, minu suujen! Lamputtanut valon pois huoneesta toistuvasti räpsien, lamputan lamputan (sammutan).  ja sellaista. Ainutkertaista. 

Johanna ja Juha Tanskan pienenpätevässä kirjassa Silitä kissaa - Hengellisiä harjoituksia hengästyneille, kehotetaan ottamaan valokuva. 

"- Kuva rajaa todellisuudesta yhden silmänräpäyksen yhdestä näkökulmasta. Tallentaa ja auttaa muistamaan, tekee omasta elämänkulusta näkyvää. Kuva myös tulkitsee, luo ja arvottaa. Kameran kanssa kulkeminen voi auttaa näkemään maailmassa kauneutta ja rosoa, johon ei muuten kiinnittäisi mitään huomiota. Silmäsi voivat herkistyä hetkille ja tilanteille, jotka muuten menisivät liian nopeasti ohitse."

Mutta ei kaikkea voi, tarvitse eikä ehdi kuvata. Ei toki. 

Pariskunta Tanska jatkaa:

"Todellisuus ansaitsee tulla eletyksi silmästä silmään ja elämän huippuhetket muistetuksi ilman näkyvää todistusaineistoa. Kun tajuat, että jokin hetki on tärkeä, pysähdy, sano se itsellesi, talleta mieleesi niin kuin ottaisi(t) kuvan."

 "Tiedätkö kuinka monen ihmisen valokuvakansioissa sinä olet, olet kulkeutunut moniin maihin, oikeassa reunassa, patsaan vieressä, tuossa kuljet juuri ohi, nostit juuri sillä hetkellä kulmiasi, Savonlinnan kesätorilla, Trafalgar Squarella, Plaza Mayorilla, näyttää kuin olisit hämmästynyt -

Ole vain - 

olethan Jumalan kuva."

Näin siis Tanskan pappispariskunta tuossa kirjassaan luvussa Ota Valokuva.  (Olen postannut otteita tästä hartauskirjasta aiemminkin, mikäli joku muistaa..).

Tuokiokuva, tärkeä teksti, ajatus, muisto, valokuva. Kaikki tallessa, mukana.

Olisiko mahdollista katsoa itseään lempeästi, hyväksyen: Olen tällainen Jumalan kuva. 
Yritetään ainakin!  

Lapsi sen vielä osaa, katsoo peiliin ylpeänä ja itsestään tykäten. "Iso massu!" ja pari rempseää taputusta napaansa. "Napaa ta-pu-ta!" (Hertta jumppaa -lastenohjelmasta opittua.)

Kuopus miimät kiinni! <3 Hahaha

Joskus voi katsoa ihan sitä omaakin napaa, vieläpä iloisesti!

Elämäniloa teillekin!