Päätin lähteä ehdolle eduskuntavaaleissa 14.4.2019 Helsingin vaalipiiristä.
Haluan edistää ihmisarvoista hoivaa terveydenhuollossa ja yhdenvertaisuutta kaikkialla yhteiskunnassa.
Haluan koulutukselle arvonpalautuksen. Ilman koulutusta ei ole tulevaisuutta.
Haluan vastuullista luonnonvarojen hoitamista. Ilmastonmuutos on otettava tosissaan. Se ei ole fake news, joita kyllä niitäkin riittää. Maailmanpolitiikka on kääntynyt minut -ja varmasti meidät monet- yllättäneeseen, huolestuttavaan suuntaan.
Tarvitsemme medianlukutaitoa yhä enemmän, ja kykyä epäillä, kysyä, erottaa olennainen epäolennaisesta.
Tarvitsemme tietoa, viisautta ja harkintaa. Ja hyväntahtoisuutta - luottamusta. Toinen toiseemme on voinut keskimäärin luottaa täällä Suomessa - soisin sen jatkuvan niin! En halua pelotella lapsiani. En suostu kirjoittamaan pelottavia uhkakuvia vaaliteemoikseni, en vihollisuuksia enkä toisten virheiden nostamisia tikunnokkaan.
Yhteiskunnasta on yhteinen vastuu. Osallisuuteen voi oppia.
Sitä yritämme Liikkeessä Nyt.
Paitsi pappeus ja ison perheen luotsaaminen perheenäitinä, myös 20-vuotinen vammaisjärjestökokemus antaa minulle politiikkaan vahvan pohjan kaikkine luottamustehtävineen: Sosiaali- ja terveysministeriön Valtakunnallisesta Vammaisneuvostokaudesta (4-vuotinen) lähtien ks.VANE aina Kirkkohallituksen nykyiseen Saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnan varapuheenjohtajuuteen. Olen saanut luottamusta tiukoissa paikoissa: Pitänyt puheenvuoron Suomen valtuuskuntajäsenenä YK:n päämajassa New Yorkissa Suomen ratifiointipäätöstä edeltävästi vammaisten oikeuksien sopimusteemoista, (aika harva on päässyt puhumaan YK:ssa, tästä olen aidosti ylpeä), luennoinut vertaistuesta Pietarissa Raoul Wallenberg -yliopistossa, ollut Vammaisperheyhdistys Jaatisen puheenjohtajana käynnistämässä Vammaiskorttihanketta aikanaan. Vaikka ja mitä. Vammaisen lapsen äidin osa, kyky vaikuttaa asioihin sekä kanavoida apua ja kerätä kompetenssia on vienyt minua paitsi New Yorkiin myös Kameruniin Ulkoministeriön tukemassa vammaisperheprojektissa.
Olen toiminut aikanani omaishoitajana 10 vuotta vaikeavammaiselle pojalleni. Luunsiirtoleikkausten ja huuli-ienhalkiohoitojen aikaan siinä sai todella tsempata pojan hyväksi. Kuusi operaatiota aikoinaan - onnellisesti takanapäin. Pyörätuolipikkukundin elämä, rikas raskas arki. Tiedän ja tunnen lapsiperheiden vaativan arjen, muistan läpielettyä lämpöä ja jatkuvaa huolenkantamista. Ja olen kiitollinen siitä, mitä on nyt: lapset kasvaneet, vaikeavammaisellani 21-vuotiaalla nuorellamiehellä toinen koti Lyhdyssä, yhteisö; palvelukoti (ei laitos), jossa pidetään huolta.
On vaikeavammaisten koteja, joissa ihmisarvoinen hoiva toteutuu.
Ja on yhä niitä, joissa ei toteudu. Ei vammaisten, ei vanhusten. Tunnen elämänosana molemmat: Äitini halvaantui 2v sitten. Elän kahden rakkaan ihmisen pyörätuoliarkea läheltä seuraten.
Se laittaa ajattelemaan. Myös politiikkaa. Yhteisten asioiden hoitamista.
Vaan älykkö, jota suuresti alati ihailen, suhteellisuusteorian keksijä, nero Albert Einstein totesi näinkin:
"Politics is more difficult than physics."
No, helppoa en kai odotakaan. Vaan sitä, että voisin vaikuttaa asioihin. Osaltani.
Enemmän ajatuksiani ja vaaliteemojani tästä linkistä:
Woman power!
Liike Nyt -periaatteet lyhyesti täältä (ukk).
Neljän lapsen ja nuoren äitinä olen aidosti myös Anna ääni lapselle -ehdokas. Lapsivaikutusten arviointi on ollut työssäni kasvatuksen pappina eli lapsiperheiden parissa jo pitkään luonteva osa arkityötä. (Palaan lapsiperheteemoihin blogissa myöhemmin).
Kun maailma muuttuu ja mahdollisuudet kansalaisdialogiin kasvavat, on politiikan muututtava siinä mukana: Uusia kanavia yhdessä luoden.
Aito osallisuus ja demokratian kehittäminen tarvitsee meidän kaikkien ääntä. Olethan mukana!
Jos haluat tukea tavoitteitani tai sparrata vaikka uusia hyviä ideoita tälle kerrassaan helposti lähestyttävälle Liikkeelle politiikassa, ota ihmeessä yhteyttä!
kristiina.kartano@gmail.com
Jää seuraamaan, toivoo Krisse
Ps. Rakastan runoja.
Tässä eräs hassu, omaa lajiaan:
PÄÄTIN TOIMIA YHTEISKUNNALLISESTI
"Makasin kylvyssä, selasin kirjaa kun lainauskortti
putosi ammeeseen ja heti muste alkoi liueta, levitä.
Kirja oli kaksi kuukautta myöhässä. Olin raittiilla tuulella.
Päätin toimia yhteiskunnallisesti.
Ajoin kirjastoon julkisella
liikennevälineellä.
Talo oli korkea ja avara, puolillaan valoa
kun katsoin kirjarivejä
mieleeni tuli minkkitarha.
Maksoin sakkoni.
Mutta rikokseni
ei ollut vakava.
Postissa jonotin
rahaa. Katsoin kelloa.
Kaiken olin saanut
toimitetuksi tunnissa.
Pidän yhteiskunnasta
joka toimii. Suomi toimii kirjaston ja postin osalta.
Suomi oikein tuntui
toimivalta yhteiskunnalta.
Lopun päivää
makasin sängyssä ja koetin varoa
kaikkea äkkinäistä."
- Heikki Reivilä, Maa on tähtien taivas, 1989
Vaan eihän se kirjastokirjojen kunniallinen palautus riitä yhteiskunnalliseksi toiminnaksi, hahha!
Huomaa runon huoleton ja 80-lukulaisen viaton ajankuva: Silloin kun postikin vielä toimi. Silloin kun kirjaston rahoitus oli turvattu, tottakai.
Silloin kun rikos ei ollut vakava. Hhmm. Nykyään tuntuu joskus, että on rikos tarvita muilta apua; vanhuksena, vammaisena, heikkojen voimien hetkellä. Elämänvaikeuksia kun ihmisyydessä riittää. Minä taidan muuten nähdä ne kaikki töissäni pappina Vantaalla-.
Vaan, voisi tiukimmillaan kysyä, lieneekö rikos jo sekin, että on vammaisen lapsen maailmaan saattanut. Yhteiskunnan paikattavaksi? Maksettavaksi.
Ei. Se ei ole rikos. Meillä kaikilla ihan tämmöisinä on luovuttamaton arvomme. Ihmisyyteen kuuluu sekin, että on voitava pyytää apua silloin kun sitä tarvitsee. Kukin vuorollamme. Sillä eihän esim. juuri vammaisuutta voi maailmasta koskaan kitkeä pois. Josko joku erehtyisi niin luulemaan. Tai toivomaan.
Elämä, haavoittuvaista. Pidetään huolta toisistamme! <3
